Muokataan sivua Kanoninen kritiikki (raamatuntutkimus)

Kanonisen kritiikin mukaan perinteinen historiallis-kriittinen raamattukritiikki jättää liian helposti huomiotta tekstin sellaisena kuin me sen tunnemme ja päästää mielikuvituksen valloilleen ”alkuperäistä” tekstiä etsiessään. Kanonisessa kritiikissä Raamatun tekstiä käsitellään holistisesti, kokonaisvaltaisesti. Huomion kohteena on erityisesti Raamatun teologinen sisältö. Kanoninen kritiikki jakaantui 1970- ja 1980-luvulla kahdeksi rinnakkaiseksi haaraksi, joista toinen oli historiallisesti suuntautunut.  J. A. Sandersin (1972) mukaan Raamatun tutkimuksen ei pitäisi kohdistua Raamatun tekstien oletettuihin varhaisvaiheisiin, vaan niihin prosesseihin, joiden välityksellä tekstit vähitellen saavuttivat lopullisen muotonsa. Raamatun tekstien auktoriteetti perustuu tämän näkemyksen mukaan traditioprosessiin. 

Liikkeen toista haaraa edusti B. S. Childs, jonka mielestä juutalaisten ja kristittyjen kanonisoimaa tekstiä tulisi pitää tekstin lopullisena muotona. Tämän kanonisoidun tekstin pitäisi yhtenäisenä kokonaisuutena olla kristittyjen teologisen tulkinnan kohteena ja sen tulkinnan viitekehyksenä: ”kirkon kaanon on kaikkein sopivin viitekehys tehdä raamatullista teologiaa” (1970: 99). Kunkin Raamatun kirjan tulkinnassa tulisi ottaa huomioon koko kaanon. Raamatun kirjat tulisi tulkita suhteessa toisiinsa eikä tarkastella niitä toisistaan erillisinä dokumentteina. Kirjoja ei tulisi irrottaa niiden kanonisesta yhteydestä ja tulkita tavalla, joka saattaisi ne ristiriitaan toistensa kanssa.

Childs suhtautuu hyvin kriittisesti moniin historiallis-kriittisen tutkimuksen vaikutuksiin Vanhan testamentin tutkimisessa. Eichornista alkaen historiallis-kriittiset johdannot ovat olleet enemmän kiinnostuneita rekonstruoimaan Israelin uskonnollisen ja kirjallisen kehityksen historian kuin analysoimaan itse kaanonia. Historiallis-kriittiset tutkijat eivät ole ymmärtäneet kaanonin muodostumisen sisäistä dynamiikkaa ja vastavuoroista suhdetta kehittyvän kaanonin ja Israelin yhteisön uskonnollisen tietoisuuden välillä. (Childs 1979: 40-41) Arvovallan omaava Raamattu muokkasi Jumalan kansaa tietyllä tavalla samalla kun Raamattu itse muodostui seurakunnan valinnan seurauksena. (Childs 1979: 58-59) Childs kohdistaa samanlaista kritiikkiä myös Uuden testamentin johdantoihin: 

{{sitaatti|Monet olettavat, että kaanonin muodostuminen on myöhäinen kirkollinen toiminta, joka on ulkoinen itse Raamatun kirjallisuudelle, ja joka myöhemmin pakotettiin kirjoitusten päälle. Tätä perustavaa sekaannusta heijastavat monet kysymykset, jotka luovat vastakkainasettelun Uuden testamentin todellisen historiallisen kehityksen ja sen seurakunnallisen tehtävän välille, tai sen aidon merkityksen ja kirkonmiesten sille myöhemmin lukeman merkityksen välille. Sen sijaan on tärkeä nähdä, että kysymys kaanonista riippuu siitä arvovaltaisesta roolista, joka tietyllä perinteellä oli uskon ja käytännön yhteisölle. Kaanontietoisuus heräsi aivan kristillisen kirkon alusta alkaen ja on syvällä itse Uuden testamentin kirjallisuudessa. (Childs 1984: 21)}}

Kanoninen kritiikki kiinnittää huomiota Raamatun tekstin lopulliseen muotoon. Teksti kuvaa ja määrittelee Jumalan ja hänen kansansa kohtaamisen historian tavalla ”josta tuli ohjeellinen kaikille tämän uskonyhteisön tuleville sukupolville - - Ainoastaan Raamatun tekstin lopullisessa muodossa normatiivinen historia on saavuttanut päätepisteensä, josta käsin tämän ilmoitushistorian lopullinen vaikutus voidaan ymmärtää.” (Childs 1979: 75) Childs suhtautuu näin ollen kriittisesti niihin, jotka pitävät kaanonia vain myöhäisempänä kehityksenä, jolla ei ole hermeneuttista merkitystä (Childs 1984: 22). Hän vastustaa myös James Dunnin näkemystä, jonka mielestä kaanonin auktoriteetin eri asteita on pidettävä riippuvaisina erilaisista historiallisista viitekehyksistä. ”Ohjeellisen kaanonin tehtävänä on käsittää [kanonisen] prosessin merkitys ohjeellisen tekstin rajojen sisällä ja monikerroksisesta tekstistä tulee väline evankeliumien teologiselle todistukselle.” (Childs 1984: 24) Childs hylkää myös ajatuksen kaanonista kaanonissa, koska Raamatun kokonaisuutena tulisi olla tulkinnan lähtökohtana. (Childs 1984: 42)

Childs on kuitenkin monin tavoin sidoksissa naturalistiseen lähestymistapaan ja hänen raamattukäsityksensä tulee lähelle uusortodoksista näkemystä, vaikka hän kritisoikin Barthin tapaa tulkita Raamattua. Childs ei ole valmis luopumaan valistuksen ajan perustavista ennakko-oletuksista ja siksi hänen metodinsa sisälle syntyy ristiriitainen asetelma, jossa hän yhtäältä korostaa kaanonin ohjeellisuutta ja toisaalta ei kuitenkaan pysty tarjoamaan tälle auktoriteetille selkeää perustaa siinä, että Raamattu on Jumalan puhetta. (Dunbar 1986: 348-350.)

Childsin lähestymistapaa voidaan pitää ongelmallisena sikäli kuin hän asettaa kanonisen merkityksen vastakkaiseksi tekstin historialliselle merkitykselle tai siitä erilliseksi. Raamatun yhtenäisyys ei synny siitä, että tekstit on joskus yhdistetty yhtenäiseksi kaanoniksi. Raamatun yhtenäisyys syntyy siitä, että Raamattu on sellaisen Jumalan sanaa, joka ilmoittaa itsensä erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Historiallis-kriittisen tutkimuksen ongelmana ei ole sen historiallinen suuntautuneisuus vaan sen reduktiivisuus, sen pyrkimys pelkistää kaikki Raamatun tapahtumat luonnollisiksi tapahtumiksi, niin että Jumalan toiminta kokonaan selitetään teksteistä pois ja korvataan tutkijoiden mielikuvituskertomuksilla.

Peter Ballan (1998; 2005) mukaan jo pelkästään historiallisilla perusteilla on perusteltua kohdistaa tutkimus Raamattuun kanonisena kokonaisuutena. On hyviä historiallisia perusteita uskoa siihen, että jo varhaiset kristityt kokosivat arvovallan omaavat kirjoitukset yhtenäisiksi kokoelmiksi. Lisäksi on mahdollista osoittaa, että näillä kirjoituksilla on yhtenäinen teologinen sisältö. Varhaiskristityillä oli yhtenäinen teologinen näkemys, jonka ilmentymänä jo kristinuskon kahdelta ensimmäiseltä vuosisadalta asti oli 27 kirjasta muodostuva Uuden testamentin kaanon, jonka varhaiskristityt asettivat Vanhan testamentin kaanonin yhteyteen. Uuden testamentin kirjoituksissa on viitteitä siitä, että alkukristityt katsoivat Uuden testamentin kirjoituksilla olevan saman korkean jumalallisen auktoriteetin, mikä oli Vanhan testamentin kirjoituksilla. 

Räisänen (2000: 118) kritisoi Ballaa ”kömpelöstä harmonisoinnista”. Balla (2005: 37-40) kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, ettei hän ole keinotekoisesti luonut harmoniaa sinne missä sitä ei tosiasiallisesti ole. Hän on historiallisen tutkimuksen pohjalta löytänyt harmonian Uuden testamentin kaanonissa. Sikäli kuin tällainen yhtenäisyys voidaan osoittaa, tutkijan on oltava valmis tunnustamaan sen olemassaolo, vaikka tällaisen yhtenäisyyden olemassaolo olisi jostakin syystä vastoin hänen ennakko-oletuksiaan tai mieltymyksiään. Varhaiskristittyjen yhtenäisestä teologisesta näkemyksestä kertovat uskontunnustuksen muotoon puetut lyhyet opilliset tiivistelmät, joita löytyy Uuden testamentin teksteistä. Lisäksi Uuden testamentin varhaisissa koodekseissa (kirjanmuotoisissa käsikirjoituksissa) on 15 sanaa, jotka esiintyvät lyhennetyssä muodossa. Tällaisia sanoja ovat Jeesus, Kristus, Herra, Jumala, henki, risti, Isä, Poika, Vapahtaja jne. Näitä lyhenteitä ei käytetty tilan säästämiseksi, koska usein tekstissä on niiden jälkeen tyhjää tilaa, vaan näillä sanoilla oli erityinen merkitys varhaisten kristittyjen yhtenäisen teologian osina. Lyhenteiden käyttö kertoo kulttuurista, jossa keskeiset merkityssisällöt ovat yhteisiä.