Muokataan sivua Usko, tieto ja myytit (kirja)

{{Kirja-päivitys
 | nimi-suomi                     = Usko, tieto ja myytit
 | kuva                           = UTM-kansi-001.jpg|180px
 | kuvateksti                     = 
 | kirjailija                   = [[Tapio Puolimatka]]
 | kuvittaja-alkuperäinen       = 
 | kansitaiteilija-alkuperäinen = Milla Toro
 | kieli                        = 
 | genre                        = tietokirjallisuus
 | kustantaja-alkuperäinen      = [http://www.nettikirjakauppa.com/usko-tieto-ja-myytit.html Uusi tie. 2. painos]
 | julkaistu-alkuperäinen       = 2005 (1.painos, loppuunmyyty), 2. painos 2009
 | ulkoasu-alkuperäinen         = Pehmeäkantinen
 | sivumäärä-alkuperäinen       = 376
 | isbn-alkuperäinen            = 951-26-5347-8
 | sarja                        = 
 | edeltävä                     = 
 | seuraava                     = [[Usko, tiede ja Raamattu]]
}}

'''Usko, tieto ja myytit''' on [[Tapio Puolimatka]]n kirjoittama [[wp:filosofia|filosofis]]-[[apologetiikka|apologeettinen]] [[wp:tietokirjallisuus|tietokirja]], joka käsittelee uskon ja tiedon suhdetta, sekä [[ateismi|ateismiin]] liittyviä myyttejä suhteessa [[tiede|tieteeseen]]. Kirja käsittelee laajasti yleisimpiä [[jumala-todistus|jumala-todistuksia]] ja niiden kritiikkiä.

Tapio Puolimatkan keskeinen väite on, etteivät [[usko]] ja [[tieto]] ole toistensa vastakohtia.
== Kirjan sisältö ==

=== Usko ja tieto ===
Puolimatkan mukaan länsimaisessa populaarikulttuurissa uskoa ja tietoa pidetään yleisesti toistensa vastakohtina. Hän käsittelee myös näkemystä, jonka mukaan perustavatkaan järjellisyyden periaatteet eivät koske uskonnollisia kysymyksiä. Tällaisesta esimerkkinä Puolimatka esittelee Hilary Putnamin näkemyksen, jonka mukaan väite "Jumala on olemassa" ei olisi ristiriidassa väitteen "Jumala ei ole olemassa" kanssa.

Puolimatka määrittelee [[ateismi]]n siten, että sen peruslauseen mukaan "ei ole olemassa yliluonnollisia olentoja, joten ei ole olemassa kaikkivaltiasta, kaikkitietävää ja moraalisesti täydellistä persoonaa, joka on luonut universumin".<ref name="korva">{{Kirjaviite | Tekijä = Puolimatka, Tapio | Nimeke = Usko, tieto ja myytit | Vuosi = 2005 | Kappale = Usko ja tieto | Sivu = 14 |
Julkaisupaikka = Vammala | Julkaisija = Tammi | Tunniste = 951-26-5347-8 | Viitattu = 13.10.2008 }}</ref> [[Teismi]]n hän tiivistää peruslauseeseen, jonka mukaan "on olemassa persoonallinen Jumala, joka on moraalisesti täydellinen, kaikkivaltias, kaikkitietävä ja joka on luonut universumin".<ref name="korva" /> Hän argumentoi Niiniluotoon vedoten, ettei kukaan rationaalinen ihminen voi pitää näitä molempia väitelauseita totena yhtä aikaa, koska ne "muodostavat yhdessä ristiriitaisen lausejoukon".

[[Agnostismi]]n Puolimatka peruslauseistaa seuraavasti: {{Sitaatti|Ei ole mahdollista tietää, onko olemassa yliluonnollisia olentoja ja onko universumin olemassaolo seurausta heidän hyväntahtoisista tai pahantahtoisista teoistaan."<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Puolimatka, Tapio | Nimeke = Usko, tieto ja myytit | Vuosi = 2005 | Kappale = Usko ja tieto | Sivu = 15 |
Julkaisupaikka = Vammala | Julkaisija = Tammi | Tunniste = 951-26-5347-8 | Viitattu = 13.10.2008 }}</ref>}} Agnostismin hän jaottelee edelleen radikaaliin agnostisismiin, jonka mukaan puhe Jumalasta on mieletöntä, sekä heikkoon agnostismiin, jonka mukaan teistiseen tai ateistiseen peruslauseeseen ei ole toistaiseksi perusteltua ottaa kantaa. Hän painottaa, että agnostismi ei ole puolueeton Jumalan olemassaoloa käsittelevä näkökulma, vaan sekin on eräänlainen epistemologinen kannanotto. Sen lisäksi Puolimatka vihjaa agnostisen peruslauseen johtavan loogisesti ateistiseen peruslauseeseen.

Ateistisesta ja agnostisesta näkökulmasta teistinen peruslause on perustelematon, ja koska Jumalan olemassaolosta ei ateistisen ja agnostisen näkökulman mukaan ole tietoa, teistinen käsitys perustuu uskolle. Uskoa siis pidetään perustelemattomana kantana. Uskon vastakohtana pidetään tietoa, jota tulee hankkia tieteen keinoin. Länsimaisessa populaarikulttuurissa tiedettä pidetään tiedollisena ihanteena ja sen uskotaan tuottavan puhdasta tietoa. Tiedettä tekevien ei oleteta joutuvan turvautumaan uskoon missään määrin. Puolimatka tuo näin esille mustavalkoisen uskon ja tiedon vastakkainasettelun ja jättää sen ylle epäilyksen varjon.

=== Tieteellinen maailmankatsomus ===

Tieteellistä maailmankatsomusta pidetään usein uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Esimerkiksi Suomen johtava tieteenfilosofi Ilkka Niiniluoto erottaa tässä suhteessa tieteellisen maailmankuvan ja tieteellisen maailmankatsomuksen. Tieteellinen maailmankuva koostuu erityistieteiden tuloksista. Näin ymmärretty tieteellinen maailmankuva ei ole välttämättä uskonnon kanssa ristiriidassa, koska tieteen keinoin ei ole mahdollista ratkaista, onko Jumala olemassa vai ei. Niiniluodon mukaan Jumalan olemassaololle tai olemattomuudelle "ei voida antaa tieteen metodien avulla lopullista perustelua". Niinpä usko Jumalan olemassaoloon voidaan ilman loogista ristiriitaa yhdistää tieteellisen maailmankuvan kanssa. Tämä ei kuitenkaan Niiniluodon mukaan osoita, että "uskonnollinen maailmankatsomus olisi yhteensopiva tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa". Tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluu erityistieteiden tulosten lisäksi "joukko yleisiä periaatteita, jotka koskevat tieteellisen toiminnan ja yleisesti tiedon etsinnän luonnetta". (Niiniluoto 1980: 87-88.) Erityistieteiden tulosten lisäksi tieteellinen maailmankatsomus sisältää siis a) tietoteorian eli käsityksen siitä, miten maailmaa koskevaa tietoa hankitaan ja perustellaan, b) arvoteorian eli käsityksen hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä sekä näkemyksen ihmisen tehtävästä maailmassa. Niiniluoto näkee väistämättömän ristiriidan tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon välillä.  (Niiniluoto 1984: 86-87.)
	
Mitä sitten voisi tarkoittaa maailmankatsomuksen tieteellisyys ottaen huomioon, että tiede ei sinänsä anna vastausta tietoteoreettisiin tai arvoteoreettisiin kysymyksiin? Niiniluodon vastauksena on ensinnäkin, että tieteellisen maailmankatsomuksen on oltava "kaikilta osiltaan tieteen ihanteita kunnioittava siinä mielessä, että se on filosofisiltakin osiltaan avoin, kriittinen ja itseäänkorjaava" (Niiniluoto 1984: 87-88). Toiseksi Niiniluoto katsoo, että "tieteellistä maailmankatsomusta luonnehtii tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tieteellinen metodi on paras ja luotettavin menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi" (Niiniluoto 1984: 88). Samalla sivulla hän vielä jyrkentää tätä määritelmää ja toteaa: "Tieteellisessä maailmankatsomuksessa hyväksytään periaatteessa vain yksi maailmaa koskevan tiedon tavoittelun menetelmä - tieteellinen menetelmä". Näiden luonnehdintojen avulla Niiniluoto katsoo mahdolliseksi erottaa tieteellisen maailmankatsomuksen uskonnollisista maailmankatsomuksista, "joihin liittyvissä tieto-opillisissa näkemyksissä tyypillisesti oletetaan, että yleinen ja erityinen 'jumalallinen ilmoitus' voi toimia sekä uskonnollisen maailmankuvan että eettisen arvotiedon lähteenä" (Niiniluoto 1984: 88.)
	
Vaikka Niiniluoto yhtäältä painottaa kriittistä avoimuutta, hän toisaalta sitoutuu vahvasti tiettyyn näkemykseen tieteellisen tutkimuksen luonteesta. Hän asettaa kaksi ehtoa tieteellisen maailmankatsomuksen teoreettiselle osalle. Näiden kahden ehdon suhde on osin ongelmallinen. Ensimmäisen ehdon mukaan tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluvan tietoteorian tulee olla "avoin, kriittinen ja itseäänkorjaava". Toisen ehdon mukaan on hyväksyttävä ehdoton periaate, jonka mukaan a) on olemassa yksi yhtenäinen tieteellinen menetelmä, b) tämä menetelmä on paras ja luotettavin menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi, c) tämä menetelmä on ainoa menetelmä maailmaa koskevan tiedon hankkimiseksi. Ensimmäisen ehdon mukaan tieteelliseen maailmankatsomukseen kuuluu, että tähän toiseen ehtoon pitäisi suhtautua avoimesti, kriittisesti ja kyseenalaistavasti. Kuitenkin Niiniluoto samalla olettaa, että jos kyseenalaistaa tämän toisen ehdon ja tekee siihen korjauksia tai muutoksia tämän kyseenalaistamisen ja avoimen kriittisyyden pohjalta, joutuu samalla Niiniluodon määrittelemän tieteellisen maailmankatsomuksen ulkopuolelle.

Tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon suhteesta keskustellaan joskus ikään kuin tieteellinen maailmankäsitys olisi ongelmaton ja selvärajainen käsite. Varsinkin Suomen kaltaisessa pienen tieteellisen ja kulttuurisen eliitin hallitsemassa maassa naturalismin valta-asema johtaa helposti dogmaattisuuteen, joka sulkee pois kilpailevia tutkimusohjelmia pelkän valta-aseman mahdollistaman ideologisen hegemonian seurauksena. Tieteellistä tutkimusta voidaan kuitenkin toteuttaa ainakin kolmen erilaisen tutkimusohjelman pohjalta. Naturalismin, intuitionismin ja supranaturalismin pohjalta tieteellinen maailmankäsitys saa erilaisen sisällön. Niinpä myös tieteellisen maailmankäsityksen ja uskonnon suhde hahmottuu eri tavalla näistä kolmesta lähtökohdasta käsin. Useimmat naturalistisen tutkimusohjelman kannattajat olettavat, ettei luonnontieteen menetelmillä ole mahdollista saada tietoa Jumalasta. Toisaalta on myös puolustettu näkemystä, että luonnossa vallitseva täsmennetty monimutkaisuus tekee mahdolliseksi saada tietoa Jumalasta luonnontieteellisen tutkimuksen pohjalta. 
	
Yksi naturalistisen tutkimusohjelman ongelmista on, ettei naturalistisesti ymmärretyn luonnontieteen metodeilla ole mahdollista saada tietoa aineellisten esineiden luontaisista ominaisuuksista. Jos tämä pitää paikkansa, ei tietenkään ole kovin yllättävää, ettei näillä samoilla metodeilla voi saada tietoa Jumalan ominaisuuksista.
	
Naturalisti on vaikeassa tilanteessa, koska hänen tiedolliset lähteensä eivät oikeuta uskoa kokemuksessa ilmenevien aineellisten esineiden ja olioiden eikä tajuisten olentojen olemassaoloon. Naturalistinen konstruktivismi vetoaa tässä yhteydessä usein praktisiin totuusteorioihin, mutta päätyy näin huomaamattaan kannattamaan jotakin hyvin teismin kaltaista. Tämä on ristiriidassa naturalismin yleisen pyrkimyksen kanssa pitäytyä tiukasti luonnontieteen määrittelemiin rajoihin tiedon hankinnassa. Supranaturalismi välttää naturalismin kohtaamat tiedolliset kumoajat. Supranaturalisti voi oikeutetusti uskoa sekä kokemuksessa ilmenevien aineellisten objektien että muiden tajuisten olentojen olemassaoloon ja tietoon niiden luontaisista lajityypillisistä ja modaalisista ominaisuuksista. Näin supranaturalistinen lähestymistapa tarjoaa tiedollisesti perustellun tavan olla johdonmukainen realisti.
	
Naturalistisen tutkimusohjelman käyttämät tiedonlähteet ovat yhteisiä myös intuitionistiselle ja supranaturalistiselle tutkimusohjelmalle. Tältä pohjalta voitaisiin ehkä argumentoida, että naturalistinen tutkimusohjelma muodostaa kaikille näille tutkimusohjelmille yhteisen nimittäjän ja neutraalin pohjan tieteelliselle tutkimukselle. Ongelmana on kuitenkin, ettei tiede pysty toimimaan pelkästään naturalististen tiedonlähteiden varassa. Naturalistinen tiede nojaa oletuksiin, jotka ovat oikeutettuja ainoastaan teistisestä supranaturalistisesta lähtökohdasta. Naturalistilla on tiedollinen kumoaja uskomukselle, että ihmiset havainnot, muisti ja järjellinen päättely olisivat luotettavia tiedonlähteitä. Tieto aineellisten esineiden ja olioiden luontaisista ominaisuuksista ei ole mahdollista pelkän luonnontieteellisen tiedon varassa eikä luonnontiede voi mielekkäästi toimia ilman tällaista oletusta. Ihmistieteissä on välttämätöntä turvautua arvointuitioihin, joita naturalismi ei hyväksy luotettavaksi tiedon lähteeksi. Näistä syistä naturalismi ei kelpaa tieteen neutraaliksi perustaksi.
	
Länsimainen tiede on historiallisesti rakentanut supranaturalistiselle perustalle. Kristillinen teismi hallitsi länsimaista kulttuuria modernin luonnontieteen vallankumouksen aikana. Tieteellinen vallankumous edellytti uskoa maailmankaikkeudesta erilliseen Luojaan, jonka suunnitelma toteutuu aineellisessa todellisuudessa tavalla, josta on mahdollista päästä selville kokemuksen välityksellä.  Maailmankaikkeudessa ilmenee älykäs suunnitelma niin, että ihmisen älylliset kyvyt ovat luotettavia. Tämä oletus on säilynyt julkilausumattomana osana naturalistista käytännön tutkimusta, vaikka sitä ei voidakaan perustella naturalistisista lähtökohdista.
	
Pluralistinen lähestymistapa suosittaa tieteellisessä tutkimuksessa avointa tutkimusohjelmien välistä kilpailua siitä, mikä niistä onnistuu antamaan parhaimman selityksen todellisuuden asiaintiloille. Tieteellisen tutkimuksen neutraalisuus tulee sitä kyseenalaisemmaksi, mitä läheisemmin tutkimus koskettaa ihmisenä elämisen merkitystä. Pyrkimys salata tutkimuksen maailmankatsomukselliset lähtökohdat johtaa helposti siihen, että ideologisesti värittyneitä käsityksiä esitetään tieteellisinä tutkimustuloksina. Kun tutkija tiedostaa, että tieteellinen tutkimus on aina uskonnollisesti sitoutunutta, hän saa itsekriittisen näkökulman omiin tulkintoihinsa.

===Yleinen ilmoitus ===

Yleisellä ilmoituksella tarkoitetaan sitä, että Jumala on ilmoittanut itsensä luonnossa ja ihmisen järjellisessä ja moraalisessa olemuksessa niin että kaikkien ihmisten on mahdollista saada Jumalasta tietoa. Kristillinen teismi ei ole täysin yhtenäinen perinne, vaan se sisältää monia yksityiskohdissaan erilaisia tapoja ymmärtää yleistä ilmoitusta. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen ajatteluun perustuva tomistinen perinne ja William Ockhamin (1285-1347) ajatteluun perustuva skolastis-ockhamistinen perinne ymmärtävät monien Jumalan ominaisuuksien kuten hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja kaikkitietävyyden sisällön osittain eri tavoilla. Lisäksi Karl Barthin (1886-1968) ajatteluun perustuva perinne jopa hylkää kokonaan koko yleisen ilmoituksen käsitteen. Tässä luvussa on tarkoitus lähinnä määritellä tietynlainen yleinen kehys yleisen ilmoituksen käsitteelle.
	
Kristillinen teismi ei perinteisessä muodossaan väitä pelkästään, että Jumalasta voidaan puhua. Se väittää, että Jumalaa koskeva tieto on täysin ilmeistä jokaiselle ihmiselle. Tämä näkemys on saanut klassisen ilmaisunsa Uudessa testamentissa, Roomalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa:

Sen mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua. (Room 1: 19-21.)

Kristillisen teismin mukaan on olemassa täydellisen hyvä, oikeudenmukainen ja kaikkitietävä persoonallinen Jumala, joka on luonut maailmankaikkeuden. Kristillisen käsityksen mukaan jokaisella ihmisellä on tieto Jumalasta. Kaikki ihmiset tietävät, että Jumala on olemassa, että hän on kaikkivaltias ja kaikkitietävä, että Hänen hyvyytensä ja pyhä luonteensa kieltää vahingon tuottamisen toisille ihmisille, ja että kaikki ihmiset joutuvat Jumalan tuomittaviksi. 
	
Teistisestä näkökulmasta on välttämätöntä olettaa, että kaikilla ihmisillä on tieto Jumalasta, koska ei ole mahdollista ajatella Jumalan olevan niin epäoikeudenmukainen, että hän antaisi vain osalle ihmisistä mahdollisuuden saavuttaa näin olennaista tietoa. Jonathan Edwardsin (1703-1758) mukaan on olemassa ainakin neljä syytä uskoa, että Jumala on antanut ihmisille tietoa itsestään. Ensinnäkin on järkevää olettaa, että älyllisillä olennoilla on mahdollisuus saada tietoa Jumalasta ja hänen suunnitelmistaan, koska älyllisillä olennoilla on tärkeä osa Jumalan suunnitelmassa. Toiseksi, tieto Jumalasta on välttämätön edellytys ihmisen hyvinvoinnille sekä maanpäällisessä että kuoleman jälkeisessä elämässä. Ihminen voi elää hyvää elämää vain Jumalan yhteydessä, koska irrallaan Jumalasta hän on sisimmässään epätoivon vallassa. Jumalaa koskeva tieto on erityisen tärkeää, jotta ihminen voisi elää onnellisena tulevassa, kuoleman jälkeisessä elämässä. Kolmanneksi, ihmiselle on annettu järki ja kyky nähdä Jumala hänen teoissaan, jotta ihminen näkisi Jumalan kirkkauden ja antaisi Jumalalle hänelle kuuluvan kunnian. Neljänneksi, on asianmukaista, että ihminen saa tietoa Jumalasta ja hänen sunnitelmistaan maailmassa, jotta ihminen voisi omalta osaltaan toimia näiden suunnitelmien edistämiseksi. (Edwards 1989: 521-522; Wainwright 1993: 98-99.)
	
Kristinuskon mukaan maailmankaikkeus on Jumalan luomistyötä. Jumalan käden jäljet ovat nähtävissä kaikkialla maailmassa ja ihmisen omassa olemuksessa. Niinpä koko todellisuus puhuu Jumalasta ja ihminen joutuu joka hetki välittömän kokemuksensa välityksellä kosketuksiin Jumalan ilmoituksen kanssa. Mihin tahansa ihminen kääntyykin, hän kohtaa Jumalan käden jäljet ja näkee heijastuksia Hänen olemuksestaan. Martti Lutherin (1483-1546) mukaan Jumala on toisaalta "kokonaisena jokaisessa luodussa ruumiissa ja olennossa kaikkialla läsnä" ja toisaalta taas päinvastoin "kaikkien luotujen ja olentojen ulkopuolella ja yläpuolella" (Luther, WA 23: 137; Metzke 1968: 49.) 
 	
Peter van Inwagen (2002: 26-27) vertaa Jumalan läsnäoloa luomakunnassa siihen, millä tavalla Rembrandt on läsnä taulussaan Yövartija. Ei ole mahdollista osoittaa mitään erityistä paikkaa, jossa Rembrandt olisi läsnä; kuitenkin Rembrandt on läsnä kaikkialla taulussaan. Jumala voisi olla aistein havaittavissa tai kosketeltavissa ainoastaan, jos hän olisi tiettyyn paikkaan sidottu olento. Jos Jumala olisi paikallisesti läsnä, hän veisi tietyn tilan, kuten mikä tahansa esine tai olio. Tällöin hän heijastaisi valoa, niin että hänet voitaisiin nähdä ja hän veisi tietyn tilan, niin että häneen voitaisiin koskea. Jumala ei ole läsnä missään paikallisessa mielessä, mutta hän on läsnä kaikkialla siinä mielessä, että hän pitää kaikkea voimassa. Se joka vaatii Jumalan läsnäoloa luomakunnassa paikallisessa mielessä ehtona sille, että voisi uskoa Jumalan olemassaoloon, ei ymmärrä, minkälainen olento Jumala on.

=== Erityinen ilmoitus ===

Teistisen käsityksen mukaan maailmankaikkeuden rakenteessa välittyvä yleinen ilmoitus antaa ihmiselle tiedon Jumalan äärettömästä voimasta ja viisaudesta. Ihmisen omantunnon todistus kertoo hänelle Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä. Yleinen ilmoitus ei kuitenkaan anna selvää vastausta kysymykseen, mikä erityinen käsitys Jumalasta, ihmisestä ja pelastuksesta on oikea. Näistä asioista ihminen ei saa riittävää tietoa pelkästään havaintojen, muistin, argumenttien, jumalatietoisuuden tai uskonnollisten kokemusten välityksellä. Sitä varten tarvitaan erityistä ilmoitusta sanallisessa muodossa. 
	
Useilla teistisillä uskonnoilla on pyhiä kirjoja, joita pidetään Jumalan erityisenä ilmoituksena. Pyhinä kirjoina pidetyt tekstit ovat kuitenkin monessa suhteessa keskenään ristiriidassa. On siksi mahdotonta ajatella, että ne kaikki olisivat yhtä aikaa ja samassa mielessä tosia. Niinpä on etsittävä kriteereitä, joiden avulla voidaan tunnistaa Jumalan aito ilmoitus ja erottaa se epäaidoista.
	
Perustava filosofinen kysymys koskee sitä, onko yleensä järkevää olettaa Jumalan puuttuvan luonnollisten tapahtumien kulkuun ja ohjaavan inhimillisten kirjoittajien työtä niin, että Jumalan ilmoitus voi tallentua luotettavasti johonkin tekstikokoelmaan? Onko mahdollista ajatella, että jokin tietty tekstikokoelma on Jumalan aito ilmoitus, koska se samalla johtaa käsitykseen, että sen kanssa ristiriitaiset käsitykset ovat epätosia? Vai onko tehtävä päätelmä, ettei ole mahdollista tietää tarkempaa totuutta Jumalasta, ihmisestä ja pelastuksesta, vaikka olisikin mahdollista tietää, että Jumala on olemassa?
	
Tähän liittyy läheisesti kysymys: Millaisten kriteerien pohjalta on mahdollista tunnistaa Jumalan aito ilmoitus ja erottaa se epäaidoista? Tässä luvussa on tarkoitus pohtia tätä kysymystä ja arvioida kristillistä väitettä, että Raamattu on Jumalan erityinen ilmoitus. Monien keskeisten kristillisten totuuksien tiedollinen oikeutus riippuu siitä, voidaanko Raamattua pitää Jumalan aitona ilmoituksena. Tällaisia totuuksia ovat usko Jumalan kolminaisuuteen, ihmisen syntiinlankeemukseen, Kristuksen sovituskuolemaan ja ylösnousemukseen, syntien anteeksiantamukseen, pelastukseen ja iankaikkiseen elämään. Tarkoituksena on pohtia kysymystä: Onko sanailmoituksen pohjalta mahdollista uskoa kristillisen uskon perustaviin totuuksiin tiedollisesti oikeutetulla ja järkiperäisellä tavalla niin, että näillä uskomuksilla on riittävästi tiedollisia takeita ja niitä voidaan pitää tietona? Koska tässä on mahdotonta käsitellä kaikkia kristinuskon perustotuuksia, seuraavassa on tarkoitus keskittyä vain kristilliseen oppiin pelastuksesta, ja pohtia sen tiedollista oikeutusta.
	
Teismin ja ateismin kiista kärjistyy kysymyksessä Jumalan sanallisesta ilmoituksesta: Voidaanko järkevästi olettaa, että Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille tietyn tekstikokoelman välityksellä? Valistuksen ajasta lähtien ajatusta Jumalan ilmoituksesta ei yleensä ole pidetty edes realistisena mahdollisuutena. (McGrath: Kristillisen opin perusteet.) Ateistinen ja agnostinen lähestymistapa hylkäävät yleensä ehdottomasti ajatuksen Jumalan sanailmoituksesta. Tämä ehdottomuus on silmiinpistävää erityisesti agnostikkojen osalta, koska ajatuksessa Jumalan ilmoituksesta ei sinänsä ole mitään epäjohdonmukaista, jos oletetaan, että Jumala on olemassa. Archibald Alexander argumentoi, että ajatus sanailmoituksesta on täysin mielekäs teististen oletusten valossa: 

Ilmoituksen mahdollisuutta ei kyseenalaista kukaan, joka uskoo Jumalan olemassaoloon. Ilmoituksen ajatuksessa ei ole mitään sellaista, mikä olisi vastakkaista Korkeimman Olennon moraalisille ominaisuuksille. Älykkäiden olentojen tiedon lisääminen ei voi olla ristiriidassa Jumalan viisauden, hyvyyden tai pyhyyden kanssa. Ilmoituksen koko tarkoitus on tehdä ihmisistä viisaampia, parempia ja onnellisempia. Mikä sopisi paremmin yhteen jumalallisen täydellisyyden kanssa? (Alexander 1972: 61.)

Alexanderin mukaan ilmoituksen tarkoituksena on tehdä ihmisistä viisaampia ja parempia; ilmoituksella on tärkeä merkitys ihmisen älyllisten ja moraalisten kykyjen toiminnan kehittämisessä.

=== Ilmoituksen torjuminen ===

Koska kristillinen teismi olettaa, että Jumalaa koskeva tieto on luontaista jokaiselle ihmiselle, sen täytyy pystyä selittämää, että osa ihmisistä kieltää Jumalan olemassaolon tai Jumalaa koskevan tiedon mahdollisuuden. Toisin sanoen, kristillisen teismin täytyy tarjota jokin selitys sille tosiasialle, että maailmassa on ateisteja ja agnostikkoja ja että ihmisillä on monia keskenään ristiriitaisia käsityksiä Jumalasta. Yksi mahdollinen selitys tälle asioidentilalle on torjunta: osa ihmisistä torjuu Jumalaa koskevan tiedon pois tietoisuudestaan, koska he kokevat sen uhkaksi itsemääräämisoikeudelleen, elämäntavalleen tai onnellisuudelleen.
	
Tällainen teistinen selitys on joissakin suhteissa samankaltainen kuin projektiiviset ateistiset teoriat, jotka selittävät uskonnollisuutta ihmisen pyrkimyksellä etsiä uskonnosta lohdutusta ja mielenrauhaa. Niiden mukaan usko perustuu toiveajatteluun. Projektiivisten teorioiden avulla pyritään selittämään ihmisen taipumusta uskoa Jumalaan. Niiden perustana olevaa ajatusta projektiosta voidaan käyttää myös selittämään ateistista uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, tai agnostista uskoa siihen, ettei ole mahdollista saada tietoa Jumalan olemassaolosta. Tällaisen projektion tarve voi syntyä siitä, että ihminen kokee Jumalan olemassaolon jossakin mielessä uhkaavaksi. Siksi ihminen toivoo ja haluaa uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, tai ainakin, ettei häntä ole olemassa sellaisena, että hän uhkaisi ihmisen mielihaluja.
	
Teismin on pystyttävä selittämään, että maailmassa on ateisteja ja agnostikkoja, ihmisiä, jotka kokevat Jumalan poissaolevaksi. Teismin mukaan kokemus Jumalan poissaolosta voi johtua siitä, että ihminen haluaa paeta Jumalaa ja kääntyy pois Jumalasta. Jumalaa on kuitenkin mahdotonta paeta niin kauan kuin ihminen on avoin todellisuudelle, koska Jumala on läsnä kaikkialla. Käännyttyään pois Jumalasta, ihminen kokee Jumalan kaikkivaltiuden, kaikkitietävyyden ja moraalisen täydellisyyden uhkaksi itselleen. Erityisesti ihminen kokee uhkaavaksi ajatuksen Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja pyhyydestä. Siksi ihmisellä on tarve neutralisoida ja selittää pois Jumalasta sellaiset ominaisuudet, jotka uhkaavat hänen mielenrauhaansa. Ainoa tapa paeta Jumalaa, on torjua hänet tietoisuutensa ulottumattomiin. Torjuttuaan Jumalan ihminen luo Jumalalle korvikkeita, myyttisiä mielikuvia, koska muuten hän joutuisi kohtaamaan oman haavoittuvuutensa ja rajallisuutensa. Mikään näistä korvikkeista ei kuitenkaan todellisuudessa voi ottaa Jumalan paikkaa. Kun ihminen asettaa elämänsä tarkoitukseksi ja keskipisteeksi jonkin Jumalan korvikkeen, hän turhautuu oman olemassaolonsa tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen. Tätä turhautumista hän pakenee myyttisiin mielikuviin, jotka esittävät ihmisen tilanteen kauniissa ja miellyttävässä valossa. Hän uskoo yhtäältä voivansa elää täysin itseriittoisesti, mutta toisaalta hän on koko ajan vaarassa päätyä kokemukseen omasta avuttomuudestaan ja voimattomuudestaan. Hän päätyy kehään, jota voidaan kutsua ylpeyden ja itsevihan kehäksi. Tavallinen tapa tämän kehän vastakkaisuuksien tuottaman ahdistuksen lieventämiseksi on nähdä todellisuus myyttien valossa.

=== Kulttuuriset myytit ===

Kun ihminen torjuu Jumalan tietoisuutensa ulottumattomiin, hän alkaa täyttää Jumalan jättämää tyhjiötä myyteillä. Tässä luvussa on tarkoitus siirtyä pohtimaan ihmisen taipumusta paeta ahdistavaa todellisuutta illuusioiden ja myyttien maailmaan. Jokaisessa kulttuurissa on joitakin perusmielikuvia, jotka koetaan itsestäänselviksi ja jotka värittävät kulttuurin jäsenten tapaa tarkastella todellisuutta. Tällaiset perusmielikuvat koskettavat ihmisten perustavimpia tunteita ja tarpeita ja määrittelevät keskeisiä kiinnostuksen kohteita. Ne muodostavat kulttuurin psykologisen ja motivationaalisen perustan ja ilmaisevat sen perustavia vakaumuksia. Niiden kautta kulttuurin jäsenet hahmottavat oman olemuksensa ja tulevaisuutensa ja muodostavat käsityksen siitä, millaisia he haluavat olla. Tällaisia perusmielikuvia on nimitetty myyteiksi tai arkkityypeiksi.
	
Myytin käsite voidaan ymmärtää useilla eri tavoilla. Myytti voidaan ymmärtää perusmielikuvaksi, joka "kiteyttää kulttuurin suuret keskeiset arvot" kuten Theodor Roszak (1973: 214) ehdottaa. Tällöin ei ole välttämätöntä olettaa, että myyttiin sisältyy mitään harhaanjohtavaa. Jacques Ellulin määritelmän mukaan myytti on itsestäänselväksi koettu, kokonaisvaltainen ja motivoiva mielikuva siitä, mikä on inhimillisen olemassaolon ehdoton perusta (Ellul 1975: 95). Tämän määritelmän mukaan myytti ilmaisee kokonaisvaltaisen käsityksen inhimillisen olemassaolon ehdottomasta perustasta. Myytti koetaan niin itsestäänselväksi totuudeksi, että sen kyseenalaistamista ei pidetä tarpeellisena tai edes mielekkäänä. Myytin kyseenalaistajaa ei pidetä kriittisen ajattelun edustajana vaan valistumattomana ja tietämättömänä ihmisenä. 
	
Kun myytin käsitettä sovelletaan modernin joukkotiedotuksen, kasvatuksen ja kulttuurin käyttämiin perusmielikuviin, tarkoitetaan myytillä tunteisiin vetoavaa mielikuvaa, joka antaa ihmiselle sellaisen näkemyksen todellisuudesta, joka ylläpitää ihmisen kaikkivoipaisuuden ja itseriittoisuuden illuusiota. Myytti koetaan itsestäänselväksi, sitä ei kyseenalaisteta. Myytti kätkeytyy ihmisten tietoisuudelta ja ilmenee luonnollisena, itsestäänselvänä, vaikka se vääristää todellisuutta. Ihmiset ovat tietoisia myyttien merkityksistä, mutta niiden myyttinen luonne on heiltä salassa. Myytti lakkaa olemasta sinä hetkenä, jona se kyseenalaistetaan, koska se kadottaa kosketuksen tunteisiin ja tulee kyvyttömäksi ohjaamaan toimintaa. Myytin tarjoama illuusio kätkee erityisesti ihmisen pahuuden ja tulevaisuuden epävarmuuden.
	
Myytti ei ole koskaan yksityinen tai henkilökohtainen. Se kuvaa jotain esimerkinomaista, yleismaailmallisesti merkitsevää toimintaa. Myytissä ihminen kohtaa "totuuden", joka näyttäisi paljastavan todellisuuden ja inhimillisen toiminnan rakenteen. Myytti näyttäisi paljastavan ihmisen alkuperän ja sitä kautta määrittelevän, kuka ihminen on. Se ratkaisee ihmisen rajallisuuden, ajallisuuden ja pahuuden ongelmat saattamalla hänet osalliseksi ihanteiden kultaamasta ajasta.
	
Todellisuudessa ihmisen elämä on lyhyt, monille vaaroille ja vaikeuksille altis, ja johtaa väistämättä kuolemaan. Ihmiselämän rajoitukset ovat niin kouriintuntuvat, että ihminen "tulee onnettomaksi heti kun hän alkaa ajatella itseään" (Pascal 1996: miete 136). Myytin pohjalta ihminen voi katsoa valoisaa tulevaisuutta, jatkuvaa edistystä, kaiken muuttumista koko ajan paremmaksi. Myytin ilmaisema toiminta ja sen paljastama "todellisuus" ilmaistaan myytin sankarissa. Sankarikuvien innoittamana ihminen voi unohtaa oman elämänsä mitättömyyden ja vahvistua kaikkivoipaisuuden unelmissaan.
	
John Fisken (1992: 164) mukaan joukkotiedotusvälineiden välittämät perusmielikuvat toteuttavat usein samaa tehtävää kuin myytit heimoyhteiskunnassa. Sama vastakkaisten käsitteiden tai perusmielikuvien syvärakenne voi tuottaa loputtoman määrän erilaisia elokuvia, televisiosarjoja tai sanomalehtiartikkeleita. Vaikka joukkotiedotuksen tarjoamat viihde- ja asiaohjelmat näyttävät muodostuvan lukemattomista vaihtoehtoisista tavoista ymmärtää maailmaa, niiden pohjalla on kuitenkin havaittavissa samanlaisia myyttisiä perusrakenteita. 
	
Myytit ovat kuin ukkosenjohdattimia sikäli, että ne koskettavat vastakohtarakenteisiin sisältyviä ristiriitoja. Myytit eivät ratkaise ristiriitoja, mutta ne tarjoavat mielikuvitukseen perustuvan tavan elää ristiriitojen kanssa, joka estää niitä tuottamasta liikaa ahdistusta ja kulttuurista sekasortoa. Myytit käsittelevät koko yhteiskunnan ja viime kädessä koko ihmiskunnan pelkoja ja ahdistuksia, pyrkivät lieventämään niitä ja tekemään niistä hallittavia. Vaikka myytin syvärakenne pysyy samana, se voi saada lukemattomia erilaisia ilmaisutapoja. Ihmiset eivät välttämättä ole tietoisia myytin syvärakenteesta. Heidän tietoinen huomionsa kohdistuu sen ilmaisutapojen pintatasoon, ja he kokevat sen syvemmän vaikutuksen vähemmän tiedostetulla tasolla. Myytit kumpuavat kulttuurin tiedostamattomaan kätketyistä ratkaisemattomista ristiriidoista ja torjutusta ahdistuksesta, jota ne pyrkivät lieventämään ja estämään ristiriitaa muodostumasta liian repiväksi. (Fiske 1992: 161-162.)

Myyttiset mielikuvat saavat voimansa ihmisen piilotajunnasta, johon sivistysprosessin vaikutus ei ulotu. Niiden avulla ihminen ylläpitää illusorisia kuvitelmia omasta kaikkivoipaisuudestaan. Hän pakenee myyttien maailmaan mieluummin kuin kohtaa oman haavoittuvuutensa, rajallisuutensa, pahuutensa ja kuoleman väistämättömyyden. Ihmiskunnan edistyksen ajatellaan olevan väistämätöntä. Tiede pystyy ratkaisemaan kaikki ihmisen ongelmat. Onnellisuus saavutetaan itsestään, kun aineellinen vauraus kasvaa ja ihminen saa lisää vapautta, koska rajoittamaton itsetoteutus tuo esille ihmisen luontaisen hyvyyden ja antaa sille mahdollisuuden kehittyä. Modernin uskomuksen mukaan jatkuvan kehityksen väistämättömyys ja ihmisen moraalinen täydellistyminen yhdessä tieteen ja teknologian luomien aineellisen hyvinvoinnin edellytysten kanssa takaa jokaiselle ihmiselle onnellisen elämän. Nämä myyttiset mielikuvat saavat voimansa juuri siitä, että ovat niin todellisuuden vastaisia. Niiden avulla ihminen voi välttää todellisuuden kohtaamista.

=== Sovellus uskonnonopetukseen ===
=== Liite: Naturalistisen tutkimusohjelman ongelmia ===

== Katso myös ==

[[Kulttuuriset myytit]]

[[Tieteellinen maailmankatsomus]]

== Viitteet ==
{{viitteet}}

{{uskonnonfilosofia}}

[[Luokka:Kirjat]]
[[Luokka:Filosofia]]
[[Luokka:Tapio Puolimatka]]