Suurkertomukset

ApoWikistä
(Ohjattu sivulta Suuret kertomukset)

Kertomukset (narraatiot, narratiivit) ovat ihmiselle luonteenomainen tapa asioiden hahmottamiseen ja jäsentämiseen. Voi jopa väittää, että ihminen on ymmärtänyt vain ne asiat, joista hän osaa omin sanoin kertoa.

Kertomukset voivat olla "kertakäyttöisiä", mutta on myös "klassisia", vakiintuneita kertomuksia, joihin palataan ja joita kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen. Jotkut näistä ovat siinä mielessä satuja, että sekä kertoja että kuulijat mieltävät, ettei kertomuksella ole vastinetta todellisissa tapahtumissa eikä sen – mahdollisesta opettavaisuudestaan tai muusta hyötyvaikutuksestaan huolimatta – ole tarkoituskaan kuvata todellista historiaa. Toiset kertomukset taas kerrotaan tositapausten kuvauksina – joko omakohtaiseen havaintoon tai luotettavana pidettyyn toisen käden tietoon vedoten. Kertomuksia voi luokitella myös niiden aihepiirin merkittävyyden perusteella: toiset käsittelevät kaikille ihmisille perustavia kysymyksiä – pyrkivät siis vastaamaan kysymykseen, mistä tässä kaikessa oikeastaan on kysymys, ja sen alikysymyksiin – toiset sen sijaan askartelevat arkisten pikku sattumuksien maailmassa, monet taas sijoittuvat aiheidensa merkittävyyden puolesta jonnekin edellämainittujen välimaille.

Suurkertomukset ovat perustaviin kysymyksiin vastaavia, totuusvaatimuksin esitettyjä ja vakiintuneita kertomuksia. Kukin suurkertomus siis

  1. ilmoittaa ihmiselle hänen alkuperänsä, perusolemuksensa ja paikkansa todellisuuden kokonaisuudessa,
  2. on saavuttanut kannatusta ihmiskunnan keskuudessa (eli jotkut ihan oikeasti uskovat sen ja toimivat ikään kuin se olisi totta) ja
  3. on muokannut ja yhä muokkaa ihmiskunnan historiaa (eli edelläkuvattua aitoa kannatusta on sille sukupolvesta toiseen riittänyt ja se on näin ehtinyt "kantaa hedelmää" eli tuottaa omanlaistaan kulttuuria).

Näin määriteltyjä suurkertomuksia voi luokitella suurpiirteisesti tai tarkemmin, joten on mahdotonta sanoa, kuinka monta niitä tarkalleen on olemassa. Joka tapauksessa niitä on olemassa, ne eivät ole keskenään yhtäpitäviä tai yhteensopivia ja niitä voi keskinäisten yhteyksiensä ja erojensa mukaan luontevasti tyypitellä. Ei kuitenkaan ole mitään yhtä kaikkien hyväksymää tyypittelyä, vaan käytetty tyypittely riippuu kulloisestakin tyypittelijästä, hänen tiedoistaan, uskomuksistaan ja kysymyksenasetteluistaan; nämä puolestaan riippuvat osaltaan siitä, mikä on hänen seuraamansa suurkertomus.

Esimerkkejä suurkertomuksista[muokkaa]

Kertomukselle kuin kertomukselle on ominaista, että se voidaan kertoa eri tavoin, eri pituisena ja eri näkökulmista ja silti tunnistaa olennaisesti samaksi kertomukseksi. Toisaalta tekstimäärältään varsin pienilläkin jonkin kertomuksen keskeisiin asioihin tehdyillä muutoksilla sen voi vaihtaa aivan toiseksi, olennaisesti erilaiseksi kertomukseksi. Seuraavassa on eräiden suurkertomusten (tai niiden luokkien) kertomusmuotoisia tiivistelmiä. Niistä on tarkoituksella jätetty pois sellaisia erisnimiä ja erikoissanoja, joista kukin kertomus yleensä helpoiten tunnistuu. Tarkoituksena on antaa lukijalle tilaisuus hahmottaa kyseisten kertomusten keskeinen sisältö nimenomaan kertomuksena.

Olet kaikki ja et mitään[muokkaa]

Perimmäinen todellisuus on kaikenkattava, niinpä kaikki sekä yksilöiden että ominaisuuksien väliset erot ovat merkityksettömiä, loppujen lopuksi olemattomiakin. Ongelmat ovat perimmältään samaa kuin ratkaisut, nälkä samaa kuin kylläisyys, hyvyys samaa kuin pahuus, sillä kaikkeus kattaa kaiken eikä voi olla ristiriidassa itsensä kanssa.

Ihmisen ongelma on se, että hänen on vaikea oivaltaa tätä viisautta, joka ratkaisee kaikki ongelmat, ja että hän siksi joutuu kokemaan elävänsä sellaisessa maailmassa, jossa on erilaisuutta, ongelmia ja kärsimystä. Vähitellen hän kuitenkin oivaltaa kaiken havaittavan harhaksi (sillä havaitseminen on erojen näkemistä siellä, missä niitä ei todellisuudessa ole) ja pääsee näin vapautumaan persoonallisen olemassaolon harhastaan ja yhtymään persoonattomaan kaikkeuteen.

Tähän kuitenkin kuluu monta harhan täyttämää kokemusta erillisestä, persoonallisesta olemassaolosta, milloin eläimenä, milloin ihmisenä, milloin minäkin olentona, aina sen mukaan, miten aiemmat elämät ovat seuraavan lähtökohtiin vaikuttaneet; harhasta ei näet pääse kokemalla kuoleman (kuoleman ja elämän ero ja sen kokeminenkin on näet vain osa tätä suurta harhaa), vaan ainoastaan oivaltamalla kaikenkattavan tositodellisuuden ja sulautumalla siihen, vapautumalla tosiolemiseen tietoisuutensa lopullisen sammumisen myötä (paitsi että aika on perimmältään syklinen, joten ei ole takeita siitä, etteikö tietoisuuden harha ilmenisi uudestaan, kun kaikki on muutenkin palannut alkuun ja lähtenyt uusintakierrokselle, mihin kuitenkin kuluu summattomasti aikaa, vähintäänkin satoja miljoonia vuosia).

Tällä persoonallisuusharhasta vapautumisen tiellä on apua erilaisista mielen ja kehon (jotka ovat harhaa nekin) hallinnan tekniikoista ("hallitse harhojasi, etteivät ne hallitsisi sinua" -periaatteella). Toiset ovat päässeet olennaisesti toisia pitemmälle tällä pitkällä harhakokemuksista vapautumisen tiellä.

Koska koettava elämä on jo perusluonteeltaankin harhaa, sen merkitys on itse asiassa vain siinä, että sitä oikein käyttämällä siitä pitäisi päästä lopullisesti eroon sulautumalla persoonattomaan Kaikkeuteen, mikä taas on paljon, paljon vaikeampaa kuin harhan vallassa elävät osaavat kuvitellakaan – heillä sitten onkin monen monta "sakkokierrosta" edessään!

Varjot väistyvät varmasti, olkaamme siis varuillamme niitä vastaan![muokkaa]

Perimmäinen todellisuus on persoonaton prosessi, jossa monen monet (keskenään samanlaisista muodostuviin lajityyppeihin luokittuvat) osaset ja niistä muodostuneet rakenteet kaiken aikaa törmäilevät ja muilla tavoin vaikuttavat toisiinsa ja järjestäytyvät tarkoituksettomasti yhä uusiin ja uusiin keskinäissuhteisiin. Tätä prosessia rajoittavat jostain syystä matemaattisesti kuvattavissa olevat muuttumattomat (tai ehkä korkeamman tason muuttumattomien lakien mukaisesti muuttuvat tai joskus sattumanvaraisestikin muuttuneet mutta nyttemmin jäykistyneet) lait, mutta muutoin se on perimmältään täysin satunnaisluontoinen.

Tämä perimmäinen kokonaisprosessi on kuitenkin niin monesta osasesta muodostuva, niin pitkäaikainen ja sellaisten lakien rajoittama, että sen kuluessa on jotenkin itsestään päässyt muodostumaan itseään kopioivia rakenteita, jotka ovat aikojen saatossa itsekseen kehkeytyneet yhä monimutkaisemmiksi. Alun perin satunnaisesti olosuhteisiin sopeutuneimmat ovat päässeet kopioitumaan muita paremmin ja näin niiden muodostamat populaatiot ovat kasvaneet ja jääneet kopioitumaan toisten kadotessa. Satunnaiset muutokset ovat tuoneet yhä lisää erilaisia kopioituvien rakenteiden tyyppejä, joista parhaiten sopeutuneet ovat vallanneet alaa, ja tarpeeksi monimutkaisesti rakentuneet ja toimivat tyypit ovat edelläkuvattujen prosessien sivuvaikutuksina jotenkin tarkoituksettomasti saaneet yllättäviä uusia ominaisuuksia, kuten tietoisuuden. Tietoisuus on kuitenkin siinä mielessä pelkkä illuusio, että se ei voi perimmältään mitenkään vaikuttaa tähän vain matemaattisten lakien rajoittamaan ja muuten tarkoituksettoman satunnaiseen ja ohjaamattomaan kokonaisprosessiin. Toisaalta kuitenkin tällä tietoisuudella on jotenkin sellainen ominaisuus, että se pystyy esittämään ulkopuolellaan olevaa todellisuutta jollain tavoin, mm. jaottelemaan sitä osiin, jotka se pystyy myös nimeämään ja tunnistamaan.

Ihmiset ovat tällaisia kopioitujia, joille on syntynyt kuvatunlainen tietoisuus, mutta kyseinen tietoisuus oli kuitenkin pitkään niin kehittymätön, että se vain kuvitteli todellisuuden perimmäisen luonteen olevan jotain muuta kuin tällainen prosessi ja kehitteli sellaisia suurkertomuksia, jotka antoivat ihmisille jotain erityistä merkitystä ja heidän olemassaololleen jotain haudantakaista jatkuvuutta. Nämä ajatukset kylläkin olivat pelkkää satuilua, mutta niillä saattoi silti olla jossain historian tai esihistorian vaiheessa jotain myönteistä sivuvaikutusta (tai ne itse olivat jonkin myönteisen sivuvaikutusta), koskapa ne edelleen ovat ihmisten keskuudessa niin yleisiä, että niitä voisi pitää lähestulkoon ihmisen lajityypillisinä piirteinä. Kehitys kuitenkin onneksi jatkui näistä alkukantaisista suurkertomuksista niin, että jotkut kopioitujat saivat sellaisen tietoisuuden, joka oli aiempaa kehittyneempi, kyseenalaisti perinnäiset suurkertomukset ja ryhtyi tutkimaan maailmaa sellaisena kuin se todella on. (On tosin vielä osin epäselvää, miten tietoisuus pystyy tutkimaan maailmaa kokeellisesti, kun se ei voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, mitä maailmassa tapahtuu, mitä taas koejärjestelyjen suunnittelu ja toteuttaminen tuntuisi edellyttävän. Tämä on kuitenkin ohimenevä ongelma, sillä monet entisetkin ongelmat on saatu myöhemmin ratkaistuiksi, joten on syytä olettaa, että tämäkin vielä tulevan kehityksen myötä ratkeaa.) Tämä tutkimus on johtanut edelläkuvatunlaiseen käsitykseen todellisuudesta, ja tämä käsitys on tosin jatkuvasti kehittyvä ja tarkentuva eikä ole minkään auktoriteetin sanelema, mutta joka tapauksessa menee aina vain samaan suuntaan kuin tähänkin asti, joten on mahdotonta, että mikään sen myötä jo hylätyistä suurkertomuksista voisi olla oikea. Monet ihmiset ovat kuitenkin niin kehittymättömiä, että joillain näillä alkukantaisilla kertomuksilla on vielä fanaattisia seuraajia, joiden suhteen on oltava jatkuvasti varuillaan.

Ihmisen subjektiivisesti kokema elämä päättyy lopullisesti ruumiintoimintojen lakatessa kuolemassa, ja elämän tarkoitus on nauttia siitä ennen kuin on liian myöhäistä; jos on mahdollista nauttia siitä, että kehittelee yhä pitemmälle meneviä käsityksiä tämän perimmäisen prosessin yksityiskohdista, niin se on kaikkein hienointa; toiseksi hienointa on se, jos aktiivisesti ja menestyksekkäästi vastustaa niitä, jotka ovat estämässä tätä tiedon voittokulkua, joka on tehnyt mahdolliseksi tekniikan, joka on antanut yhä uusia tapoja nauttia elämästä. (Tosin on siis vielä vähän epäselvää, mikä suhde on ihmisen tietoisuudella, joka ei voi mihinkään vaikuttaa, ja tekniikalla, joka on jostakin vaikutuksesta syntynyttä.) Joka tapauksessa kaikille on kouluissa ja joukkotiedotuksessa opetettava, että todellisuus on tällainen, koska muuten kehityksen pyörää yritettäisiin pysäyttää tai jopa kääntää taaksepäin, mikä olisi sekä mieletöntä, mahdotonta että vahingollista. Kehityksenhän pitää mennä eteenpäin eikä taaksepäin, ja niinhän se on mennytkin!

Uskokaa minua, ettei kehenkään voi luottaa![muokkaa]

Perimmäinen todellisuus on sellainen, ettei siitä voi tietää oikein mitään mutta sen sijaan sitä voi tulkita ihan miten hyvänsä. Senhän nyt huomaa siitäkin, että on oltu ja yhä ollaan niin kovin erimielisiä siitä, millainen se perimmäinen todellisuus oikeastaan olisi. Sitä paitsi on vahingollista olla kovin kiinnostunut perimmäisestä todellisuudesta, sillä semmoisesta seuraa vain erimielisyyksiä, riitoja, konflikteja ja sotia, kun erimieliset osapuolet eivät voi hyväksyä olevansa kaikki väärässä. Tämä on erityisen vaarallista nyt, kun ihmiskunnan keskinäisriippuvuus on suurempi kuin koskaan.

Oikea suhtautumistapa onkin sanoa, ettei mitään oikeaa suhtautumistapaa olekaan, on vain erilaisia tulkintoja ja mielipiteitä, jotka ovat keskenään erilaisia mutta aivan yhtä hyviä ja arvokkaita, kunhan vain eivät luule olevansa ainoita oikeita. Siksi kaikille pitäisikin jo koulussa opettaa, että suurkertomukset ovat mennyttä aikaa ja että kaikki ovat väärässä paitsi ne, jotka ovat sitä mieltä, että näin on koulussa opetettava, jotta ihmiskunta oppisi tulemaan toimeen keskenään.

Leikisti saa kyllä olla kannattavinaan jonkin suurkertomuksen jotain tulkintaa, kunhan vain varsinaisesti on sitä mieltä, ettei se ole sen parempi kuin muutkaan käsitykset, paitsi se käsitys, ettei mikään käsitys ole toistaan parempi, tätä käsitystä itseään siis lukuunottamatta. Ihmisen elämän tarkoitus on antaa elämälleen tarkoitus, kunhan se ei ole hänen omastakaan mielestään parempi kuin joidenkin muiden omalle elämälleen antama tarkoitus.

Kuoleman jälkeen voi tulla tai olla tulematta jotain, mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, mitä jo kuolleiksi julistettujen suurkertomusten mukaan olisi tullut, eikä koko kysymykseen kannata kiinnittää kovin paljoa huomiota, ensinnäkään siksi, ettei siihen kuitenkaan voisi saada mitään varmaa vastausta, ja toiseksi siksi, että vaikka siihen voisikin saada varman vastauksen, varman vastauksen saaminen olisi yhtä kaikki vahingollista joko siksi, että tämä varma vastaus olisi kuitenkin väärä ja aiheuttaisi vain tarpeettomia erimielisyyksiä, tai sitten siksi, että se olisi oikea, missä tapauksessa tätä ajatusta siitä, että kaikki käsitykset ovat yhtä hyviä, voisi olla entistä vaikeampaa uskottavasti perustella, ja se taas johtaisi siihen, että tulisi lisää levottomuutta ja häiriöitä.

Ollaanpas siis nyt ihan kiltisti vain ja pidetään mölyt mahassa! Mikään yksi ajattelutapa ei saa enää määrätä, vaan nyt tehdään niin kuin minä sanon: Kaikki saavat vapaasti uskoa ihan mitä haluavat, kunhan vain muistavat, että ovat väärässä, paitsi jos myöntävät sen! Kaikki saavat myös ihan vapaasti kertoa, mitä uskovat, kunhan vain muistavat sanoa myös sen, ettei se ole sen enempää totta kuin muidenkaan uskomukset, paitsi meidän, jotka olemme tätä mieltä ja käskemme täten teitäkin toimimaan ikään kuin olisitte samaa mieltä kanssamme!

Kosminen rakkauskertomus[muokkaa]

Perimmäinen todellisuus on Rakkaus, joka on kutsunut ihmiset yhdessä ja kunkin erikseen olemattomuudesta olemaan osoittaakseen heille rakkautta loputtomasti ja määrättömästi. Tämä Rakkaus on kutsunut olemattomuudesta olemaan ihmisten lisäksi myös kaiken muun, mitä voimme havaita, ja paljon sellaistakin, mitä emme voi, ja alun perin järjestänyt koko todellisuuden niin, että kaikkialla vallitsi Rakkauden omaa olemusta vastaava dynaaminen harmonia.

Rakkaus on omistushaluinen, kiivas ja mustasukkainen: koskapa ei ole mitään muuta olemassaolon ja hyvyyden todellista alkulähdettä, ei sellaisena liioin pidä kenenkään muun esiintyä eikä sellaisena saa ketään tai mitään muuta pitää – Rakkauden vastakohtana ei varsinaisesti ole viha, vaan välinpitämättömyys. Rakkaus ei toisaalta kuitenkaan halunnut ennaltaehkäistä hylätyksi joutumisensa mahdollisuutta, sillä se ei olisi ollut Rakkauden olemuksen mukaista. Pian sen jälkeen, kun Rakkaus oli kutsunut muita persoonia olemattomuudesta olemaan ja varustanut nämä ruhtinaallisesti kaikenlaisilla kyvyillä ja mahdollisuuksilla, osa näistä sitten todella katsoikin arvolleen sopimattomaksi olla loputtomassa riippuvuussuhteessa Rakkauteen ja käyttää omia toimintamahdollisuuksiaan aina vain sellaisilla, sinänsä kyllä loputtoman moninaisilla tavoilla, jotka olivat Rakkauden olemusta vastaavan harmonian mukaisia. Näin ollen nämä persoonat tieten tahtoen päättivät ryhtyä toimimaan Rakkauden olemuksen ja tarkoitusperien vastaisesti. Tästä oli seurauksena inhimillisesti katsoen pitkäaikainen ja yhä jatkuva mutta sinänsä epänormaali ja väliaikainen häiriötila, joka veti myös ihmiskunnan mukaansa, sillä ensimmäiset ihmisetkin saatiin houkutelluiksi lähtemään mukaan tähän Rakkauden vastaiseen kapinaliikkeeseen.

Rakkaus ei voi sietää mitään oman olemuksensa vastaista, mitä myös jo annettujen lahjojen, kuten päättymättömään olemassaoloon kutsumisen, peruuttaminen olisi – siispä kapinallisetkin persoonat ovat tietoisina persoonina olemassa loputtomasti. Toisaalta Rakkaus ei voi sietää sitäkään, ettei olemassaoloon kutsumisen tarkoituksen mukainen harmonia enää koskaan palaisi tai että sen rikkomisella ei olisi vastaavia seuraamuksia – Rakkaus ei näet iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Oman olemuksensa mukaisesti Rakkaus ei kuitenkaan tahtonut pahaa edes vihollisilleen, joiksi koko ihmiskunta oli tullut, vaan valmisti ja lahjoitti kaikille meille sellaisen loputtoman olemassaolon kuin emme olisi mitään pahaa koskaan tehneet, sanoneet, aikoneet tai ajatelleetkaan, vaan olisimme kaiken aikaa ahkeroineet pelkkää hyvää, Rakkauden olemuksen mukaista. Tämän Rakkaus sai aikaan omaksumalla ihmisyyden ja kantamalla itse kaikki kapinamme seuraukset.

Tätä sanomaa on ihmiskunnan keskuudessa ennakoivasti julistettu ja sen hedelmää erilaisten väliaikaisjärjestelyjen kautta jaettu jo pian kapinan alkamisen jälkeen ja edelleen kaikkina aikoina aina siihen asti, kun Rakkaus toteutti lupaamansa pelastuksen. Nyt, kun Rakkaus jo on toteuttanut kaiken, mitä ihmiskunnan armahtaminen totuutta ja oikeutta loukkaamatta edellytti, Hän on myös käskenyt ja valtuuttanut saattamaan tämän kaikkein tärkeimmän asian peittelemättä kaikkien ihmisten tietoon: että heidän on luovuttava kapinastaan ja otettava lahjana vastaan anteeksiantamus ja loppumaton elämä Rakkauden yhteydessä sekä tässä nykyisessä katoavaisessa että tämän jälkeen tulevassa, koskaan katoamattomassa maailmassa. Tähän kutsuunkaan ei kapinaansa tarrautunut ja kiinni kouristunut ihminen tosin pystyisi tarttumaan eikä myönteisesti vastaamaan, ellei Rakkaus itse tekisi epäluuloisista vihollisistaan luottavaisia ystäviään tähän tarkoitukseen antamiaan välineitä käyttäen, niin että nämä joutuvat kasvokkain oman kadotetun tilansa toivottomuuden kanssa, kohtaavat sitten tämän Rakkauden pelastussanoman, iloitsevat siitä, omaksuvat sen ja alkavat elää uutta ja uudenlaista elämää opetellen luottamaan Rakkauteen yhä kattavammin ja syvemmin. Silti he pysyvät läpi tämän ajallisen elämänsä oman olemuksensa puolesta pelastukseen kelpaamattomina, eikä heidän elämänsä ole täydellistä eikä Rakkauden arvon mukaista, vaan he ovat koko tämän elämän ajan kokonaan ilman omia ansioita, pelkästään Rakkaudelta lahjana saamansa kelvollisuuden varassa.

Tämä Rakkauden antaman lahjan ylenpalttisuus, kattavuus ja riittävyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ihmiset lopulta välttäisivät kapinansa rangaistuksen: Rakkauteen sekä hänen pelastustekoonsa ja pelastussanomaansa suostuminen on vapaaehtoista, ja vaikka halukin siihen tuleekin Rakkauden lahjana, ihminen voi pitää tämän lahjan halpana ja kieltäytyä tai luopua lahjana annetusta yhteydestään ja osallisuudestaan Rakkauteen, vieläpä vetää muita mukaansa näille väärille teille. Rakkauden lahjat voi omistaa vain luottamuksella, ja niiden hylkääminen johtaa niiden menettämiseen sekä hirvittävään mutta oikeudenmukaiseen, loppumattomaan rangaistukseen kaikesta pahuudestamme.

Tämä kosmisen historian epänormaali välivaihe päättyy siihen, että Rakkaus parhaaksi näkemällään hetkellä saattaa nykyisenlaisen elämänmenon dramaattiseen päätökseen ja kokoaa kaikkina aikoina eläneet persoonalliset luotunsa tuomiolle. Tässä vaiheessa myös edelläkuvatut, toistaiseksi näkymättömät – vain uskossa ja toivossa omistetut – asiat muuttuvat kaikille ilmeisiksi: vain Rakkauden osallisuus on todellista elämää, muu on ollut pelkkää petosta ja itsepetosta. Ihmiskunta jaetaan kahteen osaan: toiset jatkavat todellista elämäänsä Rakkauden yhteydessä kirkastettuun tilaan uudistettuina, ilman aiempaa heikkoutta ja kelvottomuutta; muille käy edelläkuvatulla tavalla.

Rakkauden tunteminen, hänen lahjojensa kiitoksella nauttiminen, hänen totuutensa puolesta todistaminen ja siitä osallisten piirin vahvistumisen ja laajenemisen edistäminen, eri tavoin puutetta kärsivien ja apua tarvitsevien palveleminen sekä Rakkauden ja hänen kansansa yhteydessä hänen olemuksensa mukaisessa dynaamisessa harmoniassa ikuisesti eläminen on ihmisen elämän ainoa oikea tarkoitus ja päämäärä.

Paras uskonto voittaa[muokkaa]

Perimmäinen todellisuus on Valtias, joka on saanut kaiken muun aikaan ja josta kaikki muu riippuu. Hän on säätänyt ihmisille säännöt, joita näiden on noudatettava. Nämä säännöt hän on ilmoittanut ihmisille lähettämällä näiden keskuuteen valosta tehtyjä sanansaattajia, jotka ovat ilmestyneet tähän tarkoitukseen valituille ihmisille ja ilmoittaneet näille Valtiaan antamat säännöt ja valtuuttaneet heidät välittämään ne ennen muuta omalle kansalleen mutta myös kaikille muille ihmisille.

Näitä valtuutettuja on ollut kaiken kaikkiaan paljonkin – eri aikoina eri kansojen keskuudessa. He ovat myös kirjoittaneet kirjoihin, mitä Valtias oli käskenyt heille ilmoittaa, ja perustaneet näin uskontoja. Näin syntyneet kirjat ovat olleet pyhiä kirjoja ja niihin perustuvat uskonnot oikeita uskontoja, muulla tavoin syntyneet uskonnot taas vääriä ja niiden kirjoitukset roskaa tai vielä pahempaakin.

Eri kansat, joiden keskuuteen on jossain vaiheessa perustettu oikea uskonto, ovat kuitenkin osoittautuneet huonoiksi toteuttamaan Valtiaan lakeja: he ovat halunneet päästä helpommalla ja ovat siksi lieventäneet sääntöjä tai jättäneet ne kokonaan noudattamatta. Tämä ei sinänsä ollut mikään yllätys Valtiaalle, joka kuitenkin halusi parempaa palvelua ja käski lopulta sanansaattajansa sen miehen luo, joka oli määrä valtuuttaa perustamaan viimeinen ja täydellisin uskonto ja jolle ilmoitettaisiin Valtiaan luona oleva kirja, jonka sisältöä ei ollut aiemmille valtuutetuillekaan kerrottu kuin osaksi. Tämän viimeisen valtuutetun kautta siis hänen kansansa ja koko ihmiskunta sai kopion Valtiaan luona olevasta kirjasta, ja näin sai alkunsa viimeinen ja paras oikeista uskonnoista.

Jos haluaa olla Valtiaalle mieliksi, on koetettava toteuttaa tämän parhaan uskonnon sääntöjä ja määräyksiä; tästä uskonnosta ei saa missään tapauksessa luopua, sillä Valtiaan antaman säännön mukaan tähän uskontoon saa kyllä kuka tahansa vapaasti liittyä, mutta kukaan ei saa siitä sitten enää erota, vaan siitä luopuneet ihmiset on surmattava. Valtias on käskenyt kaikkia ihmisiä alistumaan antamiinsa määräyksiin ja odottaa, että ne, jotka ovat niihin alistuneet, pysyvät aina alistuneina ja pyrkivät alistamaan niihin kaikki muutkin. Paras uskonto osoittautuu parhaaksi valloittamalla muiden uskontojen aikaisemmin hallitsemat maat ja kansat ja toteuttamalla Valtiaan antamat säännöt kaikilla valtaamillaan alueilla, loppujen lopuksi siis koko maailmassa. Onhan selvää, että paras voittaa ja että voittaja on paras!

Jollei paras uskonto aina menesty parhaalla mahdollisella tavalla, se on osoitus Valtiaan tyytymättömyydestä ja merkki siitä, että on yritettävä alistua ja alistaa Valtiaan määräyksiin entistä kattavammin ja ehdottomammin.

Historia päättyy siten, että Valtias antaa kaikkien vielä elossa olevien ihmisten, valo-olentojen ja tuliolentojen yhdellä ja samalla hetkellä kuolla ja kysyy sitten: "Kuka on nyt mahtava?" Kukaan ei voi tähän mitään vastata, sillä kaikkihan ovat kuolleet. Sen jälkeen Valtias kuitenkin herättää kaikki eri aikoina kuolleet uudestaan henkiin ja tuomitsee heidät: toiset pääsevät nauttimaan elämästä, jossa ei ole enää muuta kuin tietynlaisia miellyttäviä kokemuksia; loput joutuvat poltettaviksi elävältä yhä uudelleen ja uudelleen. Tästä nähdään, että Valtias on ainoa mahtava. Ihmisen elämän tarkoitus ja päämäärä on Valtiaan tahtoon alistuminen hänen antamiaan sääntöjä noudattamalla sekä Valtiaan suosiota nauttiville luvattuun hyvään paikkaan pääseminen ja sen pahan paikan välttäminen, jolla Valtias vihansa alaisia uhkaa.

Kertomusten kokoon liittyviä kysymyksiä[muokkaa]

Kertomusten suuruusluokan määrittäminen[muokkaa]

Suurkertomukset ovat keskenään kovin erilaisia, joten voi tuntua epäselvältä, mikä niitä oikeastaan yhdistää niin, että niiden rinnastaminen saman käsitteen piiriin on mielekästä. Kuten artikkelin alussa oleva määritelmä osoittaakin, olennaista ei ole kertomuksen pituus, ei sen esitystavan synnyttämä ylevyyden vaikutelma eikä sen sisällön nauttima gallup-kannatuskaan, vaan se, mitä seurauksia sen totuudella olisi (ja se, että on ollut ja yhä on niitä, jotka ottavat sen todesta). Perussääntönä voi tässä pitää sitä, että jos yksi suuri kertomus on objektiivisesti totta, kaikki muut niistä ovat loogisella välttämättömyydellä objektiivisesti virheellisiä. Toisin sanoen: useampi kuin yksi suuri kertomus ei voi olla totta. Saman kertomuksen voi tietenkin esittää ylimalkaisemmin tai yksityiskohtaisemmin ilman, että yhden version mahdollinen totuus tekisi toisia vääriksi; toisaalta ylimalkaisen kertomuksen totuus ei todista sen kaikkia tarkennettuja versioita oikeiksi, sillä viimemainituthan voivat olla keskenäänkin ristiriitaisia.

Voi siis kokoavasti todeta, että joko

  1. mikään suurkertomus ei ole totta tai sitten
  2. on olemassa tasan yksi tosi suurkertomus,
    • jolla myös on monia erilaisia mutta keskenään yhteensopivia esitysmuotoja,
    • mutta jonka liepeillä toisaalta voi esiintyä virheellisiä lisäyksiä ja tarkennuksia sisältäviä, oikeaa joissain suhteissa läheisestikin muistuttavia mutta kuitenkin sen olennaisen sisällön kiistäviä ja sen kanssa ihmiskunnan luottamuksesta kilpailevia vääriä suurkertomuksia.

Lisäksi monetkin pienet kertomukset ovat tietysti totta. Suurkertomukset siis sulkevat pois toisensa mutta eivät yleensä pieniä kertomuksia. Vastaavasti pienet kertomukset eivät yleensä sulje pois suurkertomuksia eivätkä toisiaan; tämä johtuu siitä, että pienkertomukset käsittelevät yleensä keskenään eri asioita, kun taas kaikki suurkertomukset vastaavat, kukin omalla tavallaan, todellisuuden perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin, joita mitkään pienet kertomukset taas eivät suoranaisesti käsittele. Voi siis sanoa, että maailmaan mahtuu enintään yksi tosi suurkertomus mutta joka tapauksessa monta pientä totuudenmukaista kertomusta. (Keskikokoisista kertomuksista on jäljempänä oma lukunsa.)

Kertomusten pienentely ja suurentelu[muokkaa]

Varsinkin propagandistisessa tarkoituksessa voi havaita pyrkimystä "kutistaa" kilpailevia suuria kertomuksia, jotta oma näyttäisi niihin nähden ylivertaiselta. Tämä on eri asia kuin se, että itse kuhunkin suureen kertomukseen on asian luonteesta johtuen sisäänrakennettuna selitys sille, miten "toisinajattelu" ihmiskunnan keskuudessa on ylipäätään mahdollista. Nämä selitykset siis kuuluvat itse kuhunkin suurkertomukseen (ja ilmenevät sen joissain esitysmuodoissa), ja jos jokin niistä on tosi, se myös selittää oikein toisten olemassaolon ja perusluonteen.

Kilpailevan suurkertomuksen kutistamisyritys sen sijaan tapahtuu niin, että tämä korvataan ns. olkinukella, nimittäin toisella kertomuksella, joka tämän argumentin mukaan on olennaisesti yhtä hyvä kuin alkuperäinenkin kertomus ja samalla niin naurettava, ettei kukaan järkevä ihminen voi uskoa alkuperäiseenkään kertomukseen, joten siihen uskovissa on jotain perustavalla tavalla vialla eikä heidän ajatuksiaan ja perustelujaan siksi voi ottaa vakavasti. Tämä on kuitenkin virheellistä argumentointia.

Kukin suurkertomus on nimenomaan sellainen kuin on, eikä niitä siksi voi mielekkäästi korvata toisillaankaan, saati muuntyyppisillä kertomuksilla. Lisäksi ehdotettujen "korvaavien kertomusten" ja korvattavaksi halutun suurkertomuksen välisille yhtäläisyyksille on tyypillistä, että ne tuntuvat vakuuttavilta lähinnä vain korvaajien oman suurkertomuksen näkökulmasta katsoen,1 joten korvaavien kertomusten esittäminen ja niistä innostuminen kertovat olennaisesti enemmän niiden kertojista ja heidän omasta suurkertomuksestaan kuin niillä korvattavaksi halutusta suurkertomuksesta.

Suurkertomusten elinkaarinäkökulma[muokkaa]

Suurkertomuksilla on myös oma historiansa. Jotkut niistä voidaan alkunsa puolesta suoraan jäljittää tiettyyn aikaan, paikkaan, jopa henkilöön. Toisten alkuperä on kauempana "historian hämärässä", mutta niidenkin historian vaiheita voidaan jossain määrin seurata. On mahdollista, että kertomukset kasvavat tai myös kutistuvat historian aikana.

Tässä esityksessä käytetyn määritelmän mukaanhan kertomuksesta tulee suurkertomus, kun viimeinenkin suurkertomuksen kriteeri sen osalta täyttyy,2 ja se vastaavasti lakkaa olemasta suurkertomus siinä vaiheessa, kun kaikki kolme kriteeriä eivät enää täyty. Koska ensimmäinen kriteeri (perimmäisiin kysymyksiin vastaaminen) ei kerran täytyttyään voi enää lakata olemasta täyttynyt,3 kertomuksesta käytännössä tulee suurkertomus yleensä siten, että sen uudistuva kertominen sekä synnyttää sille kannattajakunnan että vakiinnuttaa sen yleisesti mielletyn sisällön rajat ja osaltaan pohjustaa sen vaikuttavuuden ihmiskunnan historiassa; tämä siis toteutuu vähitellen, sillä kertomuksen voi katsoa kasvavan sitä mukaa kun sen asema ihmiskunnassa vankistuu ja vakiintuu.

Vastaavasti on mahdollista, että jokin suurkertomus alkaa kutistua eli rupeaa menettämään jalansijaansa maailmassa; ääritapauksessa tämä voi johtaa koko suurkertomuksen kuolemaan siten, että se aidon kannatuksensa katoamisen myötä menettää myös asemansa suurkertomuksena. Koska historiaa ei varsinaisesti voi muuttaa jälkikäteen, on silti sanottava tällaistenkin kertomusten olleen aikanaan suurkertomuksia, joten historian kannalta pätee "kerran suurkertomus, aina suurkertomus -periaate"; nykytilanteen näkökulmasta tällaisia tapauksia taas voi tarvittaessa luontevasti nimittää entisiksi suurkertomuksiksi.

Jos sitten käy niin, että jokin jo entisenä pidetty suurkertomus saakin myöhemmin uutta aitoa kannatusta, tätä voi sanoa kyseisen suurkertomuksen uudeksi tulemiseksi ja kutsua tällaisia kertomuksia näyttämölle palanneiksi suurkertomuksiksi.

Isot ja pienet suurkertomukset[muokkaa]

Suurkertomuksen määritelmä edellyttää, että kertomuksella on seuraajia, jotka pitävät sitä oikeana todellisuuden perusolemuksen kuvauksena. Näitä seuraajia voi kuitenkin olla periaatteessa miten vähän tai paljon hyvänsä. Jos suurkertomuksia kuitenkin tahdotaan luokitella seuraajiensa lukumäärän mukaan, voidaan puhua isoista suurkertomuksista (joilla on paljon seuraajia ja huomattavaa vaikutusta maailmassa) ja pienistä suurkertomuksista (joilla on vähän seuraajia ja vain marginaalista vaikutusta). Tämäkin jaottelu on sikäli epämääräinen, ettei se täsmällisesti määritä ison suurkertomuksen seuraajien tai vaikutuksen vähimmäismäärää sen enempää kuin pienen suurkertomuksen seuraajien tai vaikutuksen enimmäismäärääkään.

Joustamaton määrittely ei olisikaan tässä tarkoituksenmukaista, vaan näitä suurkertomusten kokovertailukäsitteitä voi varsin vapaasti soveltaa eri kysymyksenasetteluihin, kunhan vain edellyttää, että suuruusluokkien eron on oltava huomattava. Ei siis olisi mielekästä määritellä esim. sillä tavalla, että jos jonkin suurkertomuksen seuraajia on n. 10.000.000, niin se on pieni suurkertomus, mutta jos näitä onkin n. 20.000.000, niin kyseessä on iso suurkertomus. Jos sen sijaan yhden suurkertomuksen seuraajamäärä onkin esim. 1.000.000:n, toisen taas 100.000.000:n suuruusluokkaa, niin tällaiseen kokoluokkaeroon voi monessakin vertailutilanteessa olla mielekästä kiinnittää erityistä huomiota.

Kokoluokkaerot ja niiden vertailut voivat liittyä myös ajallisesti tai paikallisesti rajoitettuihin tilanteisiin, jos esim. tarkastellaan suurkertomuksia Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolla. – Tässä artikkelissa esitettyjen esimerkkikertomusten voi joka tapauksessa sanoa kuvaavan eräitä tätä nykyä globaalisestikin merkittäviä, siis isoja, suurkertomuksia.

Keskisuuret kertomukset[muokkaa]

Keskisuuriksi kertomuksiksi voi sanoa kertomuksia, joilla on merkittävää kannatusta ja huomattavaa identiteettimerkitystä seuraajilleen, mutta jotka eivät kuitenkaan anna mitään varsinaisia vastauksia perimmäisiin kysymyksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi monet emansipaatio- tai vapautumiskertomukset, kuten kertomus itsenäisestä Suomesta, sosialistisesta Neuvostoliitosta tai naisten yhteiskunnallisen aseman muuttumisesta.

Tässä tarkoitetun vapautumisidean kannalta olennaista ei ole saavutettujen tulosten ajallinen kestävyys eikä niiden hyvyysperusteluna käytetyn vapautumisen tai vapauden todellinen laatu vaan se, että kertomuksen keskeisenä ideana on esittää jonkun ryhmän nousemista epävapauden tilasta vapauden tilaan. Näillä kertomuksilla voi siis olla etenkin kyseisen ryhmän joillekin edustajille huomattavaa henkilökohtaista merkitystä, ja jos ne lisäksi ovat jonkin suurkertomuksen kanssa vaikeasti yhteen sovitettavissa, niihin kiinnittyminen voi vaikuttaa ihmisen suhtautumiseen varsinaisiin suurkertomuksiin.

Keskisuurista kertomuksista itsestään saattaa myös tulla suurkertomusten korvikkeita, niin että ihminen ainakin jossain elämänvaiheessaan kokee jonkin sellaisen riittäväksi identiteetin ja elämän tarkoituksen antajakseen. Näin voi käydä etenkin silloin, kun myös ulkoiset vaikutteet ovat ohjaamassa ajattelutapaa tähän suuntaan. Tällaisia ihmisiä voisi ehkä luonnehtia jonkinlaisiksi "friikeiksi" tai "yhden asian liikkeen kannattajiksi", joille jokin elämän osa-alue ja sen tietynlainen sisältö on muodostunut "koko elämäksi".

Johtopäätöksiä[muokkaa]

Ihmiset eivät omista suurkertomustaan vaan suurkertomukset "omistavat" ihmisensä[muokkaa]

Suurkertomuksen käsitteeseen kuuluu sekin ulottuvuus, ettei ihminen voi valita "omaa suurkertomustaan" samaan tapaan kuin kulutushyödyke poimitaan kaupan hyllyltä tai gallup-lomakevastausvaihtoehto rengastetaan. Tietyn suurkertomuksen kukin ihminen joko uskoo ja siihen sitoutuu tai sitten on varsinaisesti sen ulkopuolella, enintään jonkinlaisena sympatisoijana. Jonkin tietyn suurkertomuksen voi haluta uskoa tai siitä voi jälkikäteen pyrkiä irrottautumaan – näissä pyrkimyksissään kuitenkaan onnistumatta: ei pysty uskomaan, että se, minkä toivoisi todeksi, todella olisi totta, tai ei pysty uskomaan, ettei se, mistä yrittää luopua, totta olisikaan. Sisäistetty suurkertomus nimittäin jäsentää koko todellisuuskäsitystä ja todellisuuden havainnointia, ohjaa ajattelua ja havaintojen arvottamista. Kysymys ei siis ole vain siitä, mitä ihminen sanoo tai tekee jossain tietyntyyppisessä tilanteessa, vaan siitä, mitä hän subjektiivisesti perimmältään todella uskoo olevansa, ja mitä tällainen uskomus objektiivisesti hänestä tekee. Varsin tyypillistä on sekin, että suurkertomus pikemminkin vaihtuu toiseen kuin että se häviäisi mielestä jättäen pelkän ajatustyhjiön jälkeensä.

Sama koskee laajemmissa puitteissa kokonaisia kansoja, valtioita ja kulttuuripiirejä. Tietynlainen suurkertomus on voinut vaikuttaa tietyillä seuduilla vuosisatoja, jopa painaa leimansa kokonaisiin maanosiin. Tämä antaa mahdollisuuden arvioida näitä kertomuksia myös niiden vaikutushistorian pohjalta. Objektiivisia nämäkään arviot eivät silti ole, sillä ensinnäkin olemme aina puutteellisen ja mahdollisesti systemaattisesti vääristyneenkin informaation varassa ja toiseksi myös eri kertomusten vaikutushistoriallisia tarkasteluja tehdään kulloisenkin arvioijan oman suurkertomuksen antamien silmälasien läpi; toisaalta silmälasit eivät kuitenkaan luo nähtävää kuvaa vaan ainoastaan muokkaavat sitä, joten suurkertomusten vaikutusvertailun tulokset voivat ainakin osittain olla suurkertomusrajoja ylittävilläkin tavoilla todistusvoimaisia.

Suurkertomukset apologetiikan keskiössä[muokkaa]

Apologetiikkaa voi jo määritelmänsäkin perusteella luonnehtia pyrkimykseksi tietyn suurkertomuksen ymmärrettävään välittämiseen vallitsevat suurkertomusten vaikutusrajat ylittävillä tavoilla ja foorumeilla. Siinä mielessä suurkertomuskysymykset ovat apologetiikan ydintä: menestyksellisen apologetiikan harjoittamiseksi sekä oma että kilpailevat suurkertomukset olisi tunnettava mahdollisimman hyvin ja monipuolisesti.

Toisaalta apologeetan ei kuitenkaan tule kuvitella, että pelkkä järjellisesti ylivoimainen argumentti vakuuttaisi suurkertomusrajantakaisen yleisön: väkevä menettää saaliinsa vain vielä väkevämmän nujertamana, ei siksi, että saalis lähtisi itse kävelemään aarrekammiosta toiseen; suurkertomukset kirjaimellisesti "vangitsevat yleisönsä", ja vain osa niiden tarttumapintaa ja vaikutustapaa paikantuu apologetiikan kannalta keskeiselle järjen alueelle. Tämä ei liioin ole apologetiikallemme pelkästään kielteinen asia, vaan toisaalta siitä, ettei paraskaan apologetiikka välttämättä riittäisi voittamaan tiettyjä tahoja kannattajiksi meidät voittaneelle suurkertomukselle, seuraa myös se, että harjoittamamme apologetiikan mahdollinen riittämättömyys voittamaan tiettyjä tahoja suurkertomuksemme kannalle ei välttämättä merkitse epäonnistumistamme apologeettoina. Eihän ollut lääkärin vika, jos tauti oli niin ankara, etteivät parhaatkaan käytettävissä olleet lääkkeet siihen auttaneet. Toiset potilaat kuitenkin voivat vielä saada tarvitsemansa avun näistä aivan samoista tropeista.

Viitteet[muokkaa]

  1. ^ Kulloinenkin korvaava kertomus poikkeaa korvaajan omasta suurkertomuksesta jossain suhteessa samantapaisesti kuin korvattava kertomuskin.
  2. ^ Kunkin suurkertomuksen asema suurkertomuksena on sinänsä riippumaton siitä, missä järjestyksessä suurkertomuksen kriteerit sen osalta ovat historiassa täyttyneet.
  3. ^ Jos perimmäisiin kysymyksiin vastaavaan kertomukseen tehdään sellainen muutos, jonka myötä se lakkaa vastaamasta perimmäisiin kysymyksiin, tämä merkitsee seurattavan kertomuksen vaihtamista toiseen (jopa näiden kertomusten kokoluokkakin on tällöin erilainen) eikä alkuperäisen kutistumista – jos alkuperäinen kertomus edelleen täyttää suurkertomuksen kriteerit, sen suurkertomusluonteeseen ei vaikuta se, että jotkut kertovat sitä jossain suhteessa muistuttavan pienen tai keskisuuren "kilpailevan" kertomuksen.