Max Scheler
Max Scheler (22. elokuuta 1874 München, Saksa – 19. toukokuuta 1928 Frankfurt am Main, Saksa) oli saksalainen filosofi, joka on tunnettu ennen kaikkea tiedon muotoja koskevasta opistaan, jolla oli vaikutuksensa tiedonsosiologian syntyyn. Hänet tunnetaan myös Edmund Husserlin fenomenologisen perinteen jatkajana, mutta antoi panoksensa myös etiikan, uskonnonfilosofian, filosofisen psykologian ja poliittisen psykologian aloilla. Georg Henrik von Wrightin mukaan hän on "Mooren ohella luultavasti filosofisen etiikan etevin edustaja tällä vuosisadalla."
Schelerin pääteos on Die Wissensformen und die Gesellschaft (Tiedon muodot ja yhteiskunta ,1926), jossa hän yhdistää fenomenologisen menetelmän yhteiskuntatieteeseen. Scheler erottaa kolme tiedon päämuotoa: luonnontieteen, jota hän kutsuu herruus- tai suoritustiedoksi (Herrschafts-, Leistungswissen); olemustiedon (Wesenswissen) ja vapautustiedon (Erlösungswissen).
Max Scheler yhdistää aineksia sekä Augustinuksen että Nietzschen ajattelusta ja tuo monisyisesti esille tunteiden vaikutusta ihmisen näkemyksiin. Kaikille kolmelle on yhteistä näkemys, että tunteet voivat johtaa ihmisen joko oikeaan tai väärään näkemykseen. Tämä oli keskeinen teema esimerkiksi Augustinuksen (354-430) ajattelussa, jonka mukaan ratkaisevaa on se, missä valossa ihminen tarkastelee asioita.
Augustinuksesta on lähtenyt perinne, jonka mukaan on tärkeä arvioida tunteita sen mukaan, ovatko ne rakentavia vai tuhoavia. Tunneliikutuksen ensimmäinen vaihe ei ole tahdonalainen, joten siihen ihminen ei voi arviointinsa välityksellä vaikuttaa. Ihmisen vallassa on kuitenkin joko hyväksyä tai hylätä tunneliikutukset, ja siksi hän on vastuussa siitä, mitä hän tunteiden vaikutuksesta tekee. Hän voi ymmärryksensä ja tahtonsa pohjalta torjua sellaiset tunneliikutukset, joiden hän ymmärtää olevan tuhoavia joko itselleen tai muille ihmisille, ja olla toimimatta niiden mukaan. Augustinuksen mukaan ihmisen tahdolla voi olla tämä voima kuitenkin vain, jos ihminen saa sisäisen kokemuksen Jumalan armosta. Tämän perinteen mukaan keskeinen osa tunnekasvatusta on opettaa lapsia arvioimaan tunteitaan. Kasvatuksen tarkoituksena on hyvän tahdon vahvistaminen niin ettei ihminen ole erilaisten tunneliikutustensa vietävänä riippumatta niiden arvosta. Hyvän tahdon vahvistaminen voi perustua sellaiseen näkökulman avartumiseen ja sen pohjalta syntyvän motivation kehittämiseen, joka toteutetaan anteeksiantamuksen ja sen tuoman syvän onnellisuuden ilmapiirissä. Tämän perinteen edustajia myöhemmässä keskustelussa ovat esimerkiksi Max Scheler ja Charles Taylor.
Friedrich Nietzsche (1844-1900) päätyy aivan toisenlaisista lähtökohdista samantapaiseen näkemykseen ja toteaa, että hyvä voi näyttää pahalta "kaunan myrkyllisin silmin toisella tavalla nähtynä" (Nietzsche 1887/1969: 31.)
Scheler jatkaa samaa teemaa sanoessaan, että katkera ihminen voi kokea, että muut ihmiset koko ajan tekevät hänelle vääryyttä. Kateellinen ihminen ei ehkä lopulta enää pysty myöntämään, että hänen kadehtimansa asia olisi minkään arvoinen. Tällaisissa tapauksissa tunnearvostelma vääristää näkemyksen todellisuudesta. Schelerin mukaan tunnearvostelmat ovat perimmältään luotettavia ainoastaan, jos ihminen ei ole katkeruuden kaltaisten vääristävien tunteiden vaikutuksen alaisena. Siksi tunteiden välityksellä saatavan tiedon totuudellisuus on perimmiltään riippuvainen siitä, millä tavalla ihmisen rakkaus on suuntautunut.
Schelerin mukaan rakkaus on laaja käsite, joka tarkoittaa syvää kiinnostusta. Tämän näkemyksen mukaan ihminen voi nähdä todellisuuden oikein ainoastaan jos hän on syvästi kiinnostunut totuudesta, hyvyydestä, kauneudesta ja pyhyydestä. Neutraalin puolueeton asenne ei avaa oikeaa käsitystä todellisuudesta, koska siitä puuttuu kiinnostus, joka panee ihmisen tutkimaan asian niin perusteellisesti ja monipuolisesti, että hän lopulta näkee sen oikeassa valossa.
