Muokataan osiota sivusta Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus

== Tutkimusohjelma ==

Raamatun tieteellisen tutkimuksen perustava kysymys koskee tutkimuksessa käytettävän tutkimusohjelman valintaa. Tutkimusohjelmalla tarkoitetaan yhdistelmää niistä tiedon lähteistä, joita pidetään luotettavina. Naturalistinen tutkimusohjelma pitää havaintoa, järkeä, muistia ja teorian valinnan kriteerejä perustavina tiedonlähteinä. Naturalismi hylkää täysin ajatuksen siitä, että Jumalan ilmoitus voisi toimia itsenäisenä tietolähteenä. Supranaturalistinen tutkimusohjelma puolestaan pitää havainnon, järjen ja muistin lisäksi myös Jumalan sanallista ilmoitusta perustavana tiedonlähteenä. Erilaiset supranaturalistiset lähestymistavat puolestaan eroavat siinä, mitä tekstikokoelmaa ne pitävät Jumalan ilmoituksena. Kristillinen supranaturalismi on perinteisesti pitänyt ainoastaan Raamatun kaanoniin kuuluvia tekstejä Jumalan sanana. Johdonmukainen kristillinen supranaturalismi pitää tältä pohjalta Raamatun sanoja yhtä luotettavina kuin Jumalan sanoja. Kristillinen supranaturalismi esiintyy kuitenkin vain harvoin näin johdonmukaisessa muodossa valistuksen jälkeisessä eksegeettisessä tutkimuksessa, koska maailmankatsomukseltaan supranaturalistisetkin eksegeetit toimivat tavallisesti osin naturalistisen tutkimustradition ehdoilla. Tämä johtuu osin siitä, että tutkimukselliset resurssit ovat valistuksen jälkeen yhä enemmän keskittyneet naturalistien käsiin ja siksi supranaturalistinen eksegeetti joutuu tekemään työtään tutkimuksen valtavirtaa vastaan. Itse asiassa johdonmukaista kristillistä supranaturalismia esiintyy nykyään suhteellisesti enemmän ammattifilosofien kuin ammattieksegeettien parissa. Tämä johtuu siitä, että naturalistisen tutkimusohjelman tietoteoreettiset ongelmat on tiedostettu filosofiassa, mutta teologit elävät tässä suhteessa vielä osin naiivin tieteisuskon valtaamina. 

Naturalismi ja supranaturalismi ovat siis kaksi perustavasti erilaista lähestymistapaa tieteelliseen tutkimukseen. Naturalismissa voidaan erottaa ainakin kolme erilaista ulottuvuutta. Metafyysisen naturalismin mukaan Jumalaa ei ole olemassa. Niinpä ei ole olemassa mitään syytä myöskään pohtia Jumalan ilmoituksen mahdollisuutta. Metodologisen naturalismin mukaan koko todellisuus on selitettävissä luonnollisten prosessien pohjalta. Ei ole olemassa sellaista Jumalaa koskevaa tietoa, jolla olisi tiedollisesti oikeutetun perususkomuksen asema. Niinpä tieteellinen tutkimus ei voi koskaan ottaa lähtökohdakseen Jumalaa koskevaa tietoa. Naturalismi myöntää, että tieteellisissä selityksissä on tällä hetkellä aukkoja. Sen mukaan turvautuminen yliluonnollisiin selityksiin merkitsisi kuitenkin varsinaisesta tieteellisestä lähestymistavasta luopumista. Tutkimusohjelmallisen naturalismin mukaan luotettavia tiedon lähteitä ovat ainoastaan järki, havainto, muisti ja teorian valinnan kriteerit. Vahva naturalistinen paradigma sitoutuu kaikkiin kolmeen oletukseen. Heikko naturalistinen paradigma sitoutuu kahteen viimemainittuun. 

Supranaturalistinen lähestymistapa voidaan jakaa samalla tavalla kolmeen erilaiseen ulottuvuuteen. Metafyysisen supranaturalismin mukaan Jumala on olemassa. Hän hallitsee ja pitää yllä koko luonnollista todellisuutta ja ihmisen historiaa. Useimmilla supranaturalisteilla on myös jokin näkemys tekstikokoelmasta, joka on aitoa Jumalan ilmoitusta. On tietysti olemassa useita niin sanottuja pyhiä kirjoja, jotka väittävät olevansa Jumalan ilmoitusta. Niinpä supranaturalistin näkökulmasta yksi ensimmäisiä tehtäviä on Jumalan aidon ilmoituksen tunnistaminen ja tähän tehtävään liittyvien kriteerien pohtiminen. Ratkaiseva kysymys koskee sitä, mikä tekstikokoelma auttaa ihmistä näkemään Jumalan, itsensä ja maailman oikeasta näkökulmasta. Aidon Jumalan tuntemisen seurauksena ihminen saa oikean tiedollisen näkökulman maailmaan ja hän myös oppii ymmärtämään itseään syvällisemmin. Metodologisen supranaturalismin mukaan ilmiöiden perimmäinen selitys edellyttää vetoamista Jumalan luovaan ja ylläpitävään toimintaan. Luonnollisiin syihin vetoavat selitykset edellyttävät supranaturalistista lähtökohtaa, koska ei ole mielekästä etsiä järjestystä sellaisesta todellisuudesta, joka ei ole järjellisen suunnitelman tulosta. Erityisesti kristillinen supranaturalismi korostaa sitä, että ilmiöt voidaan selittää luonnollisten syiden perusteella, koska Jumala on luonut maailman järjestyneeksi kokonaisuudeksi, jonka toimintaa ohjaavat yleispätevät lainalaisuudet ja periaatteet. Tutkimusohjelmallisen supranaturalismin mukaan Jumalan sanallinen ilmoitus voi toimia luotettavana tiedon lähteenä tieteellisessä tutkimuksessa järjen ja havaintojen lisäksi. 

Supranaturalistisen argumentin mukaan tutkimuksen tiedollinen pohja murenee ilman Jumalan ilmoitusta. Inhimillinen tiedonhankinta ei toimi optimaalisesti ilman Jumalan ilmoitusta neljästä syystä: 

# Jumalan ilmoitus tarjoaa tutkimukselle välttämättömän tiedon maailmankaikkeuden alkuperästä, kokonaistarkoituksesta ja sen osa-alueiden välisestä yhteydestä. Ilman tätä tietoa mitään yksityiskohtia ei tulkita oikeassa yhteydessään. Yksi osa tutkimuksen itsekriittisyyttä on tutkijan kyvyssä tiedostaa omat perustavat lähtökohtansa ja ennakko-olettamuksensa ja tehdä niistä kriittisesti selkoa. 
# Tieto todellisuuden ja ihmisen alkuperästä on edellytys tutkijan itseymmärrykselle. Kun ihminen tuntee alkuperänsä, hänen on mahdollista tuntea itsensä. Vain tuntemalla alkuperänsä ihminen voi saada tiedollisesti oikeutetun käsityksen omien älyllisten kykyjensä luotettavuudesta. Jos ihminen ei ole Jumalan kuvaksi luotu olento vaan sattumanvaraisen kehitysprosessin tulos, ei ole syytä uskoa älyllisten kykyjen olevan luotettavia<ref>[[Alvin Plantinga: Evoluutioteoreettinen argumentti naturalismia vastaan]]</ref>. Tällöin katoaa pohja tehdä tutkimusta, koska ei ole syytä olettaa tutkimuksen tuottavan luotettavaa tietoa. Ainoastaan Jumalan ilmoituksen pohjalta ihminen tietää olevansa Jumalan kuvaksi luotu olento. Tältä pohjalta ihminen voi oikeutetusti luottaa siihen, että hänen älylliset kykynsä kuten järki, havainto ja arvointuitio tarjoavat luotettavaa tietoa todellisuudesta. 
# Ilman Jumalan ilmoituksen tarjoamaa valoa ihminen ei opi tuntemaan omaa pahuuttaan.  Jumalan ilmoitus on välttämätön edellytys sille, että tutkija saa itsekriittisen näkemyksen omiin ennakkoluuloihinsa ja vääristyneisiin motiiveihinsa. 
# Jumalan ilmoitus tarjoaa ihmiselle itsekriittisen näkökulman niihin myytteihin, jotka pyrkivät ottamaan Jumalan paikan ihmisen tietoisuudessa. Tällaiset myyttiset mielikuvat ovat viimeisen parin sadan vuoden aikana hallinneet pitkälti myös tieteellistä raamatuntutkimusta.

Tutkimuksen lähtökohtien analyysi voi olla monimutkaista, koska tutkija saattaa olla esimerkiksi metafyysinen supranaturalisti, mutta metodologinen ja tutkimusohjelmallinen naturalisti. Tämä johtuu osittain tieteensosiologisista syistä. Naturalismi on tällä hetkellä vallitseva metodologinen ja tutkimusohjelmallinen lähestymistapa. Jos supranaturalisti haluaa saada asemaa tiedeyhteisössä, hän joutuu ottamaan huomioon vallitsevan ajattelutavan. Hänen on vaikea saada tutkimuksiaan julkaistuksi arvostetuissa tieteellisissä aikakauskirjoissa, jos hän on toteuttanut tutkimuksensa johdonmukaisesti supranaturalistisen menetelmän ja tutkimusohjelman pohjalta. Siksi monet metafyysiset supranaturalistit käyttävät naturalistista metodologiaa ja tutkimusohjelmaa, vaikka he ottavat etäisyyttä naturalistiseen maailmankatsomukseen. Tämä voi tapahtua luonnostaan jo siksikin, että heidän tieteellinen koulutuksensa tapahtuu useimmiten täysin naturalistisessa viitekehyksessä.

Tutkimusohjelman osalta ei ole eroa ideologisesti sitoutuneen vahvan naturalismin ja siitä etäisyyttä ottavan heikon naturalistisen lähestymistavan välillä, koska kumpikaan ei hyväksy Jumalan ilmoitusta tietolähteeksi. Naturalistinen tutkimusohjelma kieltää, että Jumalan toiminta voitaisiin ottaa huomioon historiallisia tapahtumia selitettäessä tai että ihmisen tieto ja erityisesti tieteellinen tieto olisi eräiltä osin riippuvaista Jumalan sanallisesta ilmoituksesta. 

Naturalistisen lähestymistavan valta-asemaa on pyritty vahvistamaan julistuksilla, joissa sille vaaditaan etuoikeutettua asemaa Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa. Vielä 1981 [[Heikki Räisänen]] esitti, että historiallis-kriittinen metodi on ainoa varteenotettava menetelmä Raamatun tutkimuksessa. ”Muunlaista vakavasti otettavaa raamatuntutkimusta kuin historiallis-kriittinen ei kuitenkaan ole olemassa. Kirjani on kirjoitettu tämän väitteen todistamiseksi.”<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Räisänen, Heikki | Nimeke = Miten ymmärrän Raamattua oikein? | Julkaisija = Helsinki: Kirjapaja | Vuosi = 1981 | Sivu = 11 }}</ref><!--, kursivointi Räisäsen. (Kursivointi pitäisi tarkistaa tai sitten poistaa maininta)--> Tässä lausumassa ilmenevä voimakas usko naturalistisesti sovellettuun historiallis-kriittiseen paradigmaan ja tästä uskosta nouseva pyrkimys korostaa sen merkitystä on ymmärrettävää, koska tieteellisessä viitekehyksessä (paradigmassa) tapahtuvat murrokset merkitsevät usein aikaisemman paradigman pohjalta tehtyjen tutkimusten vanhentumista. Jokainen tieteentekijä joutuu kamppailemaan oman asemansa ja tutkimuksensa merkityksellisyyden puolesta.

Aivan vastakkaista lähestymistapaa edusti '''Gerhard Maier''', joka kirjoitti 1974 teoksen ''Das Ende der historisch-kristischen Methode''<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Maier, Gerhard | Nimeke = Das Ende der Historisch-kritischen Methode | Julkaisija = Wuppertal: Theologischer Verlag Rolf Brockhaus | Vuosi = 1974 | Sivu = }}</ref> (Historiallis-kriittisen metodin loppu). Hänen mielestään naturalistisesti sovellettu historiallis-kriittinen menetelmä oli ajanut teologian umpikujaan. Teologinen tutkimus oli ajautunut loputtomiin sisäisiin ristiriitaisuuksiin, koska se käytti tutkimuksessaan lähestymistapaa, joka ei luonteensa puolesta pystynyt tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen, Raamatulle. Naturalistisen tutkimusohjelman varaan rakentuva historiallis-kriittinen metodi rajasi todellisuuden niin kapeasti, ettei se pystynyt havaitsemaan tutkimuskohteensa olennaisia piirteitä eikä tekemään niistä käsitteellisesti selkoa. 

Naturalistinen tutkimusyhteisö on itsekin joutunut jossain määrin kohtaamaan omaan lähtökohtaansa liittyvää ongelmallisuutta. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana naturalistisessa tutkimuksessa on tapahtunut murros, jossa on siirrytty historiallis-kriittisistä menetelmistä yhä enemmän kirjallisuuskriittisiin menetelmiin kuten narraatiotutkimukseen, struktuurianalyysiin ja retoriseen tutkimukseen, ja toisaalta käyttäytymistieteellisiin, yhteiskuntatieteellisiin ja kulttuuriantropologisiin menetelmiin. Tämä murros koskee tosin vain tutkimuksen pintatasoa. Se ei ulotu perustaviin naturalistisiin oletuksiin, jotka ovat säilyneet muuttumattomina, vaikka tutkimuksen pintatasolla onkin tapahtunut suuria muutoksia. Postmoderni tutkimus on tosin tullut tietoiseksi naturalismin tietoteoreettisesta umpikujasta ja sen itsensä kumoavasta luonteesta. Sen seurauksena postmodernismi ei kuitenkaan ole luopunut naturalismista vaan rationaalisuudesta, historiasta ja totuudesta. Kiinnostus tekstien totuuteen koetaan yhä toisarvoisemmaksi. ”Merkitys, joka aikaisemmin sidottiin tekstiin suhteessa sen viitekehykseen, rajoitetaan nyt usein pelkästään tekstin sisäiseksi asiaksi.”<ref>{{Kirjaviite | Tekijä = Hens-Piazza, Gina | Nimeke = the New Historicism. Guides to Biblical Schrolarship | Julkaisija = Minneapolis: Fortress Press | Vuosi = 2002 | Sivu = 2 }}</ref> Mielenkiinnon kohteena ovat tekstit kirjallisina tuotteina riippumatta niiden historiallisesta totuudesta.

Raamatun tieteellisessä tutkimuksessa on tapahtunut metodinen käänne, mutta ei kaikilta osin välttämättä parempaan. Historiallis-kriittisen menetelmän edustajat olivat sentään kiinnostuneet historiasta, vaikka heidän naturalistiset ennakko-olettamuksensa tekivät vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä oikeutta Jumalan toiminnalle historiassa. Uudemmat kirjallisuuskriittiset menetelmät usein tarkastelevat Raamatun tekstejä kokonaan irrallaan historiasta. 

Raamatun tieteellinen tutkimus on siis tällä hetkellä murrosvaiheessa. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana tieteellisessä maailmassa on käynnistynyt laajamittainen pohdinta naturalistisen tutkimusohjelman pohjalta toteutetun historiallis-kriittisen lähestymistavan ongelmista. Naturalistisessa viitekehyksessä sovellettu historiallis-kriittinen lähestymistapa on joutumassa sivuosaan eksegeettisessä tutkimuksessa ja sen puutteista on tullut yleinen keskustelun ja kritiikin aihe. Kyseinen lähestymistapa on parin vuosisadan aikana tuottanut niin monia keskenään ristiriitaisia tuloksia, että sen tieteellinen uskottavuus on kärsinyt. Se on menettänyt uskottavuuttaan, vaikka sen kannattajilla oli hallussaan useimmat merkittävät teologian alan yliopistolliset oppituolit ja sen edustajat hallitsivat teologisia aikakauslehtiä.